Rippi-isä

Mietteitä katumuksesta

”En ole enää vuosiin käynyt synnintunnustuksella.Nykyäänhän ei tarvitse enää ripittäytyä, vai mitä?” Näin toteaa eräs aktiivi seurakuntalainen. Toinen taas puolestaan sanoo: ”On se vain niin kamalaa, kun ihmiset menevät ehtoolliselle ilman synnintunnustusta. Eihän siihen saa osallistua, kun ei ole kelvollinen ilman rippiä.”

Tämän kaltaisia keskenään ristiriitaisia mielipiteitä voi silloin tällöin kuulla seurakunnassa. Vuonna 1970 tuli silloiselta piispainkokoukselta paimenkirje, jossa annettiin ohje, ettei ehtoolliseen osallistuminen edellytä jokakertaista synnintunnustusta. Siinä todettiin, että ripittäytymis- ja ehtoolliskäytännöstä on sovittava oman rippi-isän kanssa ja korostettiin samalla katumuksen sakramentin keskeistä merkitystä. Paimenkirjeen myönteisenä seurauksena ehtoollisella käymisen määrä on vuosi vuodelta kasvanut, mutta asia, jota ei osattu ennakoida,oli se, että katumuksen sakramenttiin osallistuminen väheni huomattavasti, mikä ei ollut piispojen tarkoituksena.

Edelleen on voimassa Kirkon määräys, että ortodoksin olisi käytävä vähintään kerran vuodessa synnintunnustuksella. Se ei ole mikään suositus vaan ehdoton minimi. Olisi varmasti hyvä käydä ainakin paastoaikoina synnintunnustuksella, varsinkin suuren paaston ja joulupaaston aikana.

On valitettavaa, että tämän sakramentin merkitystä ei välttämättä Kirkon opetuksessa korosteta eikä anneta käytännön ohjeita siitä kuinka sen tulisi tapahtua.

Aikaisemmin oli koululaispalveluksissa tavallista että opettajat ohjasivat lapsia osallistumaan tähän mysteeriin. Nykyisin näin tapahtuu harvoin – lieneekö se vaikeaa tämänhetkisessä koulujärjestelmässä? Joka tapauksessa niin pappien, opettajien kuin lasten vanhempien olisi tässä kysymyksessä syytä katsoa peiliin ja huolehtia, että he itse osallistuvat tähän mysteeriin.

Tunnustus suoraan Jumalalle?”Miksi pitäisi käydä papin luona puhumassa, kun voi suoraan tunnustaa Jumalallekin?” Totta kai voi ja tulee tunnustaa syntinsä suoraan Jumalalle, sillä rukouskirjassakin on joka iltainen synnintunnustusrukous. Kristus antoi apostoleilleen kuitenkin valtuudet syntien anteeksiantamiseen. ”Ottakaa Pyhä Henki, joiden synnit te annatte anteeksi maan päällä, niille ne on anteeksi annettu taivaassa...” Tämä ei merkitse, että pappi tai kirkko olisi vallankäyttäjä vaan Jumalan armon ja anteeksiantamuksen kanava.

Sekularisoituneessa maailmassa ripittäytymisen vähättely on osoittautunut kohtalokkaaksi. Tämä on todettu niin roomalaiskatolisessa kuin protestanttisissakin kirkoissa. Meidän ei tulisi jatkaa tällä linjalla laiminlyöden sitä aarretta, jonka Kirkko on Kristukselta saanut.

Kukaan ihminen ei voi antaa itse itselleen synninpäästöä vaan se tulee Jumalalta hänen säätämässään järjestyksessä Kirkon apostolisen viran kautta.

Rippi-isäKirkon ihanne on, että jokaisella tulisi olla oma rippi-isä Todellisuus on kuitenkin toinen. Useimmilla ei ole rippiisää eivätkä he käykään synnintunnustuksella. Joku on todennut, että ”minulla ei ole rippi-isää, koska alkuperäinen rippipappini on jo kuollut”. He tarkoittavat tällöin kristinoppikoulunsa pappia ja jos puhuja on 60-70vuotias, tämä lienee usein karua todellisuutta. Vaikka rippi-isän vaihtaminen ei aina ole oikea ratkaisu, on kuitenkin tapahtumia, esim. papin kuolema, poismuuttaminen tai jotkut muut tilanteet, jotka tekevät uuden rippi-isän löytämisen välttämättömäksi.

Rippi-isältä edellytetään joskus sellaista, mitä hän ei ole. Joku voi romanttisesti olettaa, että tavallinen seurakuntapappi olisi ohjaajavanhus, ”starets”, mutta sitä hengellistä kypsyyttä meillä tavallisilla papeilla ei ole. Joku toinen taas vuorostaan pitää pappia terapeuttina, mutta tämäkin on virheolettamus, sillä jos pappi kuvittelisi olevansa terapeutti, hän olisi pikemminkin puoskari ilman asian mukaista koulutusta.

SynnintunnustusSynnintunnustus ja sen kruunaava synninpäästö on kuitenkin useimmiten itsessään monella tavalla parantava ja eheyttävä kokemus. ”En minä mitään ole tehnyt” tai ”Ei minulla ole mitään erikoista”. Nämä ovat sanontoja, joita kuullaan synnintunnustuksella. Ne perustuvat väärinkäsityksiin. Synnit eivät aina ole tekoja eikä niiden tarvitse olla ”erikoisia”. Kysymys on pikemminkin asenteesta. Me olemme monella tavalla irrallaan Jumalasta ja Hänen tahdostaan. Kysymys on arvojärjestyksestä. Onko meillä epäjumalia - kunnia, valta, omaisuus? Mikä on suhteemme lähimmäiseen, ympäristöömme? Meillä on varmasti parantamisen varaa - ja vielä enemmän, sillä kreikkalainen sana tälle mysteerille on ”metanoia”, täyskäännös. Ripittäytymään ei mennä, jotta tulisimme ”kelvollisiksi”, sillä siksihän emme kuitenkaan tule.

Sakramentin tarkoitus on sielun pelastus, synninpäästö. Siihen valmistaudutaan omantunnon tutkistelulla: mikä on Jumalan tahto minun elämässäni, miten olen rikkonut sitä vastaan, mikä on suhteeni lähimmäisiin, miten suhtaudun muuhun Jumalan luomakuntaan.

Syntien tunnustamisen ei pidä olla loputonta yksityiskohtien luetteloa, mutta sen tulee kuitenkin olla myös konkreettista asioiden ja tekojenkin ilmaisemista. On varmasti hyväksi, että hävettävät tai muuten vaikeat seikat tulevat mainituiksi, sillä se puhdistaa ja helpottaa. Surkeata sensijaan on, kun ripittäytyminen on toisten ihmisten synneistä puhumista. Se on pyhän toimituksen irvikuva. Joskus arastellaan sitä, että ei muista kaikkia rikkomuksiaan, mutta lohdutuksena ovat euhologionin sanat:”Kaikki mitä olet minulle tunnustanut ja kaikki mitä et ole voinut tunnustaa tietämättömyydestä tai unohtamisesta johtuen, on anteeksi annettu tässä ja tulevassa elämässä.”

Kirkossa on paikoitellen otettu käyttöön ns.yleinen synnintunnustus, jossa luetaan yhteisesti katumusrukoukset, minkä jälkeen jokainen vuorollaan astuu papin luo ristin ja evankeliumikirjan eteen lausuen etunimensä polvistuu synninpäästöä varten. Tätä ”liukuhihnasynninpäästöä” ei voi mitenkään pitää synnintunnustuksena.

Sitä oli kokeiltu Karjalassa jo ennen sotia, mutta piispa Aleksanteri tuomitsi tämän tavan jyrkästi.

”Mikä Johannes Kronstadtilainen sinä oikeastaan luulet olevasi” hän jyrisi papille, joka oli perustellut tätä käytäntöä pyhän Johannes Kronstadtilaisen esimerkillä. Tätä käytäntöä voi ehkä puolustaa, kun yksittäinen pappi joutuu vigilian jälkeen ripittämään satoja, ehkä tuhansia seurakuntalaisia.

Venäläinen emigranttiteologi piispa Antonij Khrapovitskij pitää kuitenkin tätä käytäntöä ripin suurimpana vääristymänä. Joskus on pohdittu katumuksen mysteerin ja muun sielunhoidon välistä suhdetta. Ne kuuluvat likeisesti yhteen ja on jopa sanottu, että rippiin tulee aina kuulua sielunhoidollinen keskustelu.

Tämä pitää useimmiten varmasti paikkansa, mutta voidaan toki ajatella myös tilannetta jossa tätä keskustelua ei sinänsä tarvita vaan synnintunnustus ja päästö riittävät.

On tietysti myös tilanteita jotka edellyttävät vain sielunhoidollista keskustelua, ei sakramentaalista ripittäytymistä. Kummassakin tapauksessa näissä pappia sitoo kuitenkin ehdoton vaitiolovelvollisuus. Kun toivot voivasi osallistua katumuksen mysteeriin niin se on mahdollista joko kirkossa esim. vigilian yhteydessä tai papin kanssa erikseen sovittuna aikana. Jos on jonoa ja arvelet, että sinulla on pitkäaikaisempi asia, asetu jonon hännille. Paastoaikana on asiallista hoitaa synnintunnustuksensa ajoissa eikä tulla yhdennellätoista hetkellä. Hätätapauksessa pappin tulee voida ottaa yhteyttä milloin tahansa.

Pelastuksemme tähden on tärkeätä, että Kirkossa elvytetään kaikin tavoin tämä niin usein laiminlyöty mysteeri.