Avioliiton sakramentti

"Ja Jumala loi ihmisen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (1. Moos. 1:27)

Jumala loi miehen ja naisen omaksi kuvakseen. Tästä Raamatun luomiskertomuksen kohdasta voisi päätellä, että ihminen miehenä ja naisena on Jumalan kuva.

Ainakin voi varmuudella sanoa, että mies ja nainen on luotu toisilleen, toistensa ”osaksi”. Avioliitto on Jumalan Paratiisissa asettama liitto. Paratiisissa Aadamin ja Eevan suhde perustui jumalallisen rakkauden läsnäoloon. Syntiinlankeemuksen seurauksena tietoisuus jumalallisesta läsnäolosta katosi, eikä ihminen enää osannut määritellä tilaansa oikein.

Tämä koskee myös miehen ja naisen suhdetta. Jumalan asettamaan parisuhteeseen hiipi epätasa-arvo, rakkaudettomuus ja toisen alistaminen.

Tarvittiin erillisiä sääntöjä ohjaamaan ihmisten elämää kohti Jumalaa. Vanhan testamentin aikana avioliittokin tavallaan perustettiin uudelleen, mutta nyt lakien määrittelemänä ja niiden alaiseksi.

Poikkeamat Aadamin ja Eevan paratiisillisesta tilasta joko kiellettiin tai määriteltiin lakien kautta. Lakien lähtökohta ei kuitenkaan ollut rakkaus vaan elämän jatkuminen jälkeläisissä – myöhemmin erityisesti Israelin kansan jatkuminen.

Niinpä Vanha testamentti tuntee sekä moniavioisuuden että leviraatin, kuolleen veljen vaimon kanssa avioitumisen. Vanhassa testamentissa suvunjatkumisesta tuli avioliiton peruste.

”Siihen aikaan oli häät Galilean Kaanassa…” (Joh. 2:1)

Ortodoksisen kirkon avioliittoon vihkimisessä luetaan evankeliumiteksti Kaanan häistä, jossa Kristus pelasti hääjuhlan muuttamalla veden viiniksi.

Viinin loppuminen olisi ollut isäntäväelle ja vastasolmitulle avioliitolle huono merkki. Evankeliumia on selitetty historian aikana moneltakin kannalta, mutta sen tärkein viesti on se, että avioliitto on kristityn elämän muoto, jonka Kristus siunasi osallistumalla hääjuhlaan.

Kristus ei kuitenkaan vain siunannut avioliittoa läsnäolollaan, vaan aktiivisesti (äitinsä pyynnöstä) pelasti sen muuttamalla veden, luonnollisen elämän elementin, ihmeellisellä tavalla viiniksi, uhrilahjan elementiksi.

Tällä tavalla Vanhan testamentin avioliittokäsitys muuttuu. Kristuksen läsnäolon kautta avioliitosta tulee jotain langenneen luomakunnan järjestystä suurempaa.

”Tämä on suuri salaisuus…” (Ef. 5:32)

Apostoli Paavali asettaa avioliiton esikuvaksi Kristuksen ja Kirkon suhteen. Jumalan kokoonkutsuma Kirkko on Kristuksen Ruumis, Kristuksen morsian. Paavali asettaa Kristuksen rakkauden malliksi aviopuolisoiden rakkaudelle: ”Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta.” (Ef. 5:25).

Kirkon yhteydessä avioliitosta tulee jotain muuta kuin mitä se on vain miehen ja naisen parisuhteena. Avioliitto on kuva Kirkosta ja muistuttaa siten joka hetki Kristuksen uhrista ja ylösnousemuksesta. Ylösnousemuksen todellisuudessa kaikenlainen hyötyajattelu lakkaa. Avioliitto ei ole vain juridistaloudellinen sopimus, joka antaa oikeuden sukupuoliseen kanssakäymiseen suvun jatkumiseksi, vaan se on kahden kristityn yhteistä vaellusta kohti ylösnousemusta ja Jumalan valtakuntaa, jossa ei ”oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi.” (Matt. 22:30) Avioliitosta tulee mahdollisuus oman itsen uhraamiseksi toisen elämän edestä. Tämän vuoksi ortodoksinen kirkko näkee avioliiton apostoli Paavalin sanoin salaisuutena, pyhänä mysteeriona, joka ylittää ajan ja paikan rajat.

Kruunaa heidät kunnialla ja jaloudella

Yhteisöillä on tapana normittaa keskuudessaan toistuvia asioita. Niin kävi myös kristittyjen avioliitoille. Alunperinkin Kirkko hyväksyi avioliiton kristillisen elämän muodoksi ja sittemmin avioliiton solmimiseksi muodostui myös oma rituaalinsa.

Ortodoksisessa kirkossa avioliittoon vihkiminen, kuten moni muukin toimitus, on vuosisatojen kehityksen tulos. Ajan mittaan yksinkertaisesta piispan tuoreelle avioparille lausumasta siunauksesta muotoutui juhlallinen kruunauspalvelus.

Nykyisellään toimitus koostuu yleensä kahdesta erillisestä osasta. Ensimmäinen osa on kihlaus, joka on lupaus avioliitosta ja lupauksen merkiksi parin oikeisiin nimettömiin laitetaan sormukset, ikuisuuden symbolit.

Kihlaus toimitetaan välittömästi ennen avioliittoon kruunaamista, koska kihlauksessa annettu lupaus on Kirkon silmissä jo sitoumus, jonka purkautuminen rinnastettaisiin avioeroon.

Kihlausrukoukset muistuttavat erityisesti Iisakin ja Rebekan kihlauksesta Vanhassa testamentissa (1. Moos. 24). He perivät Aabrahamin Jumalalta saaman lupauksen tulla kansojen isäksi.

Toisessa kihlausrukouksessa tuodaan esiin ajatus Kirkosta Kristuksen morsiamena. Siten kihlaus on myös lupaus kihlaparille osallistua Kirkon pyhään mysteerioon avioliitossa. Kihlaus toimitetaan ”pyhäkön etuhuoneessa” eli lähellä uloskäyntiä, mikä kuvaa kihlauksen luonnetta lupauksena, ei itse mysteeriona.

Kun pappi on kysynyt kysymykset hääparin ”hyvästä ja vapaasta tahdosta ja vakavasta mielestä” mennä naimisiin, morsiuspari siirtyy papin johdattamana juhlallisesti keskelle kirkkoa, joka on avioliittoon kruunaamisen paikka. 
Kahdessa ensimmäisessä rukouksessa rukoillaan hääparille rauhaisaa elämää, keskinäistä rakkautta ja niin hyvää toimeentuloa, että ”he jakaisivat puutteessa olevillekin”. 
Kristityn avioparin rakkauden pitäisi siis olla jotain niin suurta, että se säteilee myös kodin ulkopuolelle – niin materiaalisesti kuin henkisestikin. Tämä on tärkeä syy siihen, miksi Kirkko haluaa jäsentensä solmivan avioliittonsa kirkossa: vain osallisuus Kristuksen pyyteettömästä rakkaudesta voi kirkastaa kahden ihmisen välisen rakkauden toisten ihmisten pyyteettömäksi palvelemiseksi.

Rukouksissa luetellaan myös paljon raamatullisia aviopareja, jotka ovat edellä kuvattua rakkautta toteuttaneet ja siten vieneet maailmanhistoriaa sukupolvi kerrallaan kohti Kristuksen syntymää.

Kolmannen rukouksen aikana pappi yhdistää vihittävien kädet ja sen jälkeen asettaa heidän päähänsä seppeleet – tai kruunut, kuten Suomessa on nykyään useimmiten tapana tehdä. Seppeleet ovat ensisijaisesti marttyyrin seppeleet. 
Toisen ihmisen kanssa yhdeksi tuleminen vaatii omasta tahdosta luopumista ja siten aviopuolisoista tulee Kristuksen sovitustyön todistajia.

Samalla seppeleistä tulee todellisen ihmisyyden kruunut. Kristuksessa miehestä ja naisesta tulee se Jumalan kuva, joksi heidät on luotukin.

Toimituksessa luettavat Raamatun tekstit ovat apostoli Paavalin efesolaiskirjeen luvusta 5 jakeet 20 – 33. Evankeliumiteksti on Johanneksen evankeliumin toisen luvun alku, Kaanan häiden ihme.

Muistutuksena avioliiton ja Eukaristian toimituksellisestakin yhteydestä kruunaamisen palvelus noudattelee liturgian kaavaa. Isä meidän -rukouksen jälkeen siunataan parin yhteinen viinimalja, joka on toisaalta muistuma ehtoollisesta, mutta periytyy myös juutalaisista (ja yleisemminkin varhaisten kulttuurien) häätavoista. Yhteisen maljan jakamisella sinetöidään parin alkanut yhteinen elämä, joka on tarkoitettu ikuiseksi.

Ikuisuudesta muistuttaa toimituksen myöhäisin lisä, evankeliumikirjan kolminkertainen kiertäminen. Kiertämisen jälkeen seppeleet otetaan parin päästä pois ja palvelus päättyy alttarin edessä pyhän portin luona.

Parin matka on käynyt läpi kirkon sen ovelta kohti alttaria, mikä kuvaa heidän yhteistä matkaansa halki elämän päämääränä Taivasten valtakunta.

Hääjuhlat kestivät aikanaan koko viikon. Vielä kahdeksannelle päivälle vihkimisestä onkin varattu toimitus, jossa seppeleet lasketaan pois ja hääjuhla päätetään siellä, missä se on alkanutkin, eli kirkossa.

Kahdeksannen päivän symboliikka on ortodoksisessa kirkossa vahva. Kahdeksas päivä on ylösnousemuksen, uuden elämän päivä, joka tulee ilmi mm. pääsiäisviikon juhlinnassa.

Koko kirkas viikko on yhtä ja samaa pääsiäistä, iankaikkisuuden päivää. Tämä häätoimituksen viimeinen toimenpide jää valitettavan usein nykyään toimittamatta. 
Häiden jälkeinen viikkohan voisi olla uuden avioliiton, uuden elämän juhlimista nykyäänkin, vaikka varsinaiset juhlat yhteen päivään rajoittuisivatkin. Viikon päätteeksi avioliiton voisi tuoda taas Kirkon – koko seurakunnan – keskelle, laskea seppeleet pois ja aloittaa yhteinen arki.

Aina asiat eivät mene, niin kuin Kirkko on ne tarkoittanut, tai niin kuin aikomus on ollut. Kuolema, sovittamattomat riidat, pettymykset, jne. ovat osa langenneen maailman elämää ja ihmisen heikkoutta.

Vaikka Kirkko pitää kiinni jäsentensä yksiavioisuudesta, se myös myöntää, että avioliitot eivät aina kestä. Ortodoksinen kirkko vihkii vielä toiseen ja kolmanteenkin avioliittoon, mutta tällöin toimitus ei ole aivan yhtä juhlava kuin ensimmäiseen avioliittoon vihkiminen. Ero ei tosin ole huomattava. Sen lisäksi, että alkusiunaus ei ole liturgian juhlava alkusiunaus, luetaan heti kihlauksen jälkeen kaksi katumussävytteistä rukousta, minkä jälkeen toimitetaan kruunaaminen. Toinen avioliitto nähdään, olipa ensimmäisen päättymisen syy mikä tahansa, uutena mahdollisuutena kasvaa kohti Jumalaa. 
Kirkon pyrkimystä jäsentensä väliseen sovintoon kuvaa käsikirjasta vielä löytyvä toimitus, jonka otsikkona on eronneiden mennessä uudelleen avioliittoon. Kyse on siis rukouksista, jotka luetaan eronneelle parille, jotka palaavat yhteen. Inhimillisten tragedioiden, puolison ennenaikaisen kuoleman tai avioeron kohdalla, Kirkko tehtävänsä mukaisesti kutsuu ihmisiä pelastukseen ja jatkaa Kristuksen tehtävää: ”En ole tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen” (Joh. 12:36 - 47)

ISÄ TEEMU TOIVONEN

 
Kaanan häät

Avioliitto kruunut

Avioliittoon vihkiminen