Uspenskin historia: Arkkitehtonista aaltoilua

Vuonna 1868 valmistunut Uspenskin katedraali täyttää vuoden 2013 elokuussa 145 vuotta.

Katedraalin suunnittelija Aleksei M. Gornostajev on useimmille suomalaisille tuntematon kirkkoarkkitehti, jonka viimeiseksi suunnittelutyöksi Suomessa bysanttilainen Uspenskin katedraali jäi.

Elämme aikasaumassa, jossa on mahdollista tarkastella tasan 200 vuoden tapahtumaketjuja Helsingin rakentamisessa Suomen suuriruhtinaskunnan ja itsenäisyyden aikana. Helsingin saareke Katajanokka on yksi kiintoisimmista kaupunkisuunnittelun tutkimuksen kohteista. 
Katajanokka on kuin pääkaupungin reservaatti, johon valtausoikeuksia ovat anoneet niin isänmaan sankarit kuin antisankarit.

Helsingin ortodoksinen seurakunta on kaikkina aikoina tyytynyt tarkkailijan asemaan. Nöyryydellä on ollut puolensa: 145-vuotias katedraalimme Uspenski, Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkko, seisoo paikallaan ja välkehtii vaikuttavampana kuin vuosikymmeniin uudelleen kullatuin kupolein -yli marmoripalatsien.

Edessämme on kohtapuoliin vuoden 2009 juhlapuheiden aika, jos meillä on uskallusta tunnustaa autonomian aika pyörteiseksi nosteeksi valtiomme historiassa.

Olisiko liian tunteikasta väittää, että Aleksanteri Isoi suomalaisille mahdollisuuden kurottautua kulttuurivaltioiden sarjaan myös arkkitehtuurissaan.

Tarkoitan C.L.Engeliä, joka neljännesvuosisadassa loi maalaismaiseen Helsinkiin ainutkertaisen empirekeskuksen aikalaisten hämmästeltäväksi.

Jaksamme yhä tuntea sivistyksemme suuruutta tämän arkkitehtuurin keskellä. Engelimme, uupumaton uurastaja ja visionääri, sai onneksensa saksalaissyntyisenä työrauhan ja antoi perinnöksi tuleville polville sekä illuusion että todellisen kuvajaisen tulevasta sivistysvaltiosta.

Taistelu arkkitehtuurista

Mutkia matkaan tuli hieman myöhemmin, kun Carl Ludvigia ei enää ollut. Edistyksellinen keisari Aleksanteri IIkatsoi tarpeelliseksi vahvistaa suomalaisten kunnioitusta emämaataan kohtaan – aidon ekspansiopolitiikan mukaisesti -vauhdittamalla pitkään ohjelmassa ollutta katedraalisuunnitelmaa, jotta myös ortodoksinen usko saisi näyttävän maamerkin Helsingin silhuetissa.

Sille varattu tontti nykyisen Kansallisarkiston luota oli hylätty jo aiemmin ”arkkitehtonisista ja paloturvallisuussyistä”.

Ei ole itsestään selvää, että suunnittelutehtävä olisi langennut Engelin seuraajille, koska empiren kausi alkoi olla lopuillaan ja Venäjällä vanha bysanttilainen kirkkorakennustyyli eli voimissaan valtion pääarkkitehtien valvonnassa.

Katajanokan länsiranta sai olla rähjäisenä huomattavan pitkään. Sen kehityshistoria alkoi kenraalikuvernööri F. W.R. von Bergin aikana ( 1855-1861).

Dramaattisia tapahtumia ja äkkikäänteitä olikin odotettavissa, koska tämä liivinmaalainen kreivi, sotakentillä ja diplomatiassa kunnostautunut poikkeusyksilö, oli loputtomalla energiallaan ja itsevaltaisuudellaan saanut virkamieskunnan, senaatin, Helsingin yliopiston ja hallitsijahuoneenkin pois tolaltaan.

Hän oli ajanut itsensä jo 1850-luvun lopulla disponibiliteetin uhan alaiseksi, mikä tilanne selvittänee kiivasrytmisen tapahtumasarjan kirkkoprojektin alussa.

Nyt on tasapuolisesti oletettava, että suomalaiset olivat Bergin lisäksi hyvin selvillä siitä keisarillisesta määräyksestä, että kirkot Venäjällä oli rakennettava ”tonilaisittain” eli vanhabysanttilaiseen tyyliin.

Tosin mallipiirustukset olivat tarkoitetut niiden kirkonrakentajien käyttöön, joilta puuttui teknistä tietämystä esimerkiksi holvatun ristikirkon konstruktioista ja lujuuslaskelmista.

Konstantin Tonin arkistosta kaivettiin jo kertaalleen toteutetut piirustukset sotilaskirkoksi Viaporiin.

Tämä vanhabysanttilainen rakennus oli kaikkien arvioitavissa linnoituksessa vuodesta 1854, eikä kukaan halunnut Helsinkiin samanlaista kopiota.

 

Kaksi linjaa

Muodostui kaksi rintamalinjaa, Bergin ja Helsingin yliopiston. Bergin riitaisat suhteet yliopistoon estivät kaiken yhteistyön. Vuonna 1857 Berg laati muistion ”edustavan” kirkon saamisen tärkeydestä Helsinkiin.

Venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Stepan Baranovski taas esitteli 1858 ikään kuin suomalaisten virkamiesten suunnasta Engelin henkeen mukaellun kirkkosuunnitelman,joka jopa hyväksyttiin ”käyttökelpoisena” Kulkulaitosten ja julkisten rakennusten päähallintovirastossa.

Berg reklamoi päätöksestä ja pyysi Synodin yliprokuraattorilta lupaa kutsua (oma musta hevosensa) arkkitehti Aleksei M. Gornostajev Helsinkiin arvioimaan kirkon paikkaa ja luonnostelemaan ehdotustaan. Tämä tapahtui huhtikuussa 1859.

Mikään mahti ei estä meitä uskomasta, että sekä Berg että arkkitehti keinuivat veneessä Eteläsatamassa tarkastelemassa rantaviivaa ja kalliolinjoja.

Näin oli käynyt myös Valamon luostarissa munkin soutaessa arkkitehtia Luostarinlahdella tarkentamassa Pyhän Nikolaoksen skiitalle vaikuttavinta sijaintia mereltä päin.

Keisari Aleksanteri II tuli vakuuttuneeksi Gornostajevin kirkkoluonnoksista ja rohkeasta sijoituksesta Katajanokan kallion laelle vahvistaen suunnitelman jo tammikuulla 1860.

Uudenmaan läänin maaherra puolestaan vahvisti anotun tontin ”kirkolle, joka tulee olemaan Helsingin kaunistus”. Bergin vastaisku oli voittoisa. Gornostajev oli monille yllätysnimi – Bergin taholta kun oli totuttu enimmäkseen ylilyönteihin.

Kun hän nyt marssitti esiin parhaan mahdollisen arkkitehdin Helsingin katedraalin suunnittelijaksi, mukana neuvotteluissa ovat täytyneet olla Pietarin päässä suomalaisten edunvalvoja, ministerivaltiosihteeri Aleksander Armfelt ja ne Synodin jäsenet, jotka periaatteessa kannattivat kirkkoarkkitehtuurin vapauttamista.

Sopimus arkkitehti Gornostajevin kanssa solmittiin laillisessa järjestyksessä ja normaalein ehdoin syyskuussa 1860. Rakennustoimikuntaan koottiin parhaat saatavissa olevat asiantuntijat ja sotilasinsinöörit.

Rakennusprojekti oli Suomen oloissa erittäin poikkeuksellinen suuruudeltaan ja teknisiltä vaatimuksiltaan. Lähtökohdat olivat kuitenkin lupaavat, semminkin kun sotaministeri lupasi rakennusaineeksi sadointuhansin tiiliä Bomarsundin puretusta linnoituksesta ja työvoimaa oli saatavissa laajasti etelä-Suomesta taloudellisen laman ja nälkävuosien seurauksena.

Itseensä vankasti luottava arkkitehti, 52-vuotias akateemikko ja professori, katsoi ehkä nyt taakseen: 30 vuotta kouluttautumista Venäjällä ja Euroopassa, pitkä virkaura, luomistyötä, vuoroin menestystä, vuoroin taisteluja. Suomi suuriruhtinaskuntana houkutteli periaatteellisella suunnittelijan vapaudella.

Helsingin projekti oli suuri mahdollisuus. Niinpä kirkosta oli tuleva hänen mestarinäytteensä, Bysantin kirkkoarkkitehtuurin parhaiden puolien, ammatillisen osaamisen ja pettämättömän tyylitajun sulautuma. Silloin myös Bergille olisi luvassa kultainen kädenpuristus.

 

Ehdokkaita arkkitehdeiksi

Bergiä seurasi 1861 Platon Rokassovskij, tuttu Suomessa jo aiemmilta virkakausiltaan. Jos Berg oli pitelemätön, uusi kuvernööri oli ylimielinen byrokraatti, joka ei vaivautunut edes senaatin istuntoihin, mutta sitäkin innokkaammin osallistui seuraelämään ja johti politiikkaa kamaristaan.

Hän valmisteli heti virkakautensa alussa katedraalin perustustöiden aiheettoman keskeyttämisen ja arkkitehti Gornostajevin kanssa tehdyn sopimuksen purkamisen, olihan rakennuskomissio alistettu hänelle – ei seurakunnalle.

Baranovskiltakin löytyy kirje, jossa hän ehdottaa kaiken valmiin hylkäämistä ja suosittaa edelleen uuden paikan valitsemista ja rakennustöiden aloittamista oman suunnitelmansa pohjalta.

Kenties yliopistopiirit janosivat revanssia. Riitatilanteen loppuhuipennuksessa arkkitehti löi hanskat pöytään, poistui Katajanokalta loukattuna mutta itsetietoisena hoitamaan terveyttään Eurooppaan -tosin muutama merkittävä valttikortti takataskussaan.

Välirikon jälkeen kuvioihin tulee rakennusarkkitehtitasoinen Ivan Varnek, joka urakoi Aleksanteri Nevskin kirkon rakennustyöt Viaporin linnoituksessa 1853-54. Löydämme seuraavan tekstin hänen ansioluettelostaan:

”... hoiti edesmenneen prof. A.M. Gornostajevin suunnitteleman ortodoksisen kirkon rakennustöitä toteuttaen kenraalikuvernöörin tahdosta Hänen Majesteettinsa vahvistamat rakennemuutokset.”

Tämä kertoo, että Gornostajevin suunnitelmasta ei oltu luovuttu ja että kenraalikuvernööri välittää tietyt rakennemuutokset Varnekille vain toteutettaviksi. Varnek olisi halunnut itselleen koko teknisenjohdon sekä kaikkien piirustusten laatimisen -myös arkkitehtipiirustusten.

Mutta rakennettavaksi tulee Aleksei M. Gornostajevin kirkko. Mahtava rakennuskohde oli normaalisti myös mahtava tulolähde ja on ymmärrettävää, että siitä taisteltiin raivokkaasti.

 

Ansaittu voitto

Mitkä sitten olivat Gornostajevin valttikortit? Hänen hyvät suhteensa luostarilaitoksen esimiehiin ja sen kautta Synodiin, tässä vaiheessa jo taideakatemiaankin sekä ministerivaitiosihteeri Armfeltin kautta hallitsijaan.

Siis kannatusta leveällä rintamalla osoituksena ansiokkaasta elämäntyöstä. On ilmeistä, että arkkitehdilla oli varmuus oman suunnitelman toteutumisesta poistuessaan Suomesta.

Viimeiset ohjeet Varnek sai yllättäen Aleksein Ludmila-tyttäreltä, joka oli avioitunut Elisabeth Järnefeltin serkun, taiteilija Mihail P.Clodt von Jurgensburgin kanssa.

Huolestuneena isän voinnista he lähtivät Eurooppaan viivästyneelle häämatkalleen Viipurin kautta, jossa Järnefeltit silloin asuivat, ja sieltä Viaporiin -ei suinkaan katsomaan isä Pjotr’n suunnittelemaa muistomerkkiä vaan tuomaan Pietarista viimeisiä menettelyohjeita Varnekille.

Katedraalin rakentaminen oli valtava voimainponnistus seurakunnalle. Kun se vihdoin juhlallisesti vihittiin hiukan keskeneräisenä 1868 kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin aikana, harvalla helsinkiläisellä oli silloin oikea käsitys sen kulttuurihistoriallisesta painoarvosta.

Joillakin ei myöhemminkään, vaikka kaupunkikuvalliset muutokset sen eteläpuolella olisivat antaneet aihetta rakennuskerrostumien suojeluun.

 

Kansallissankareita – onko heitä?

Onnistunutta kaupunkisuunnittelua ehjän kokonaismiljöön luomisessa kesti kauan. Uspenskin katedraalin punatiilisiä ympäristökortteleita rakennettiin aina 1800-luvun loppuun saakka.

Arkkitehti Theodor Höijerin piirtämä poikkeuksellisen loistelias yksityistalo pankinjohtaja J.A.Norrmenille valmistui Katajanokan etelärinteeseen vuosisadan lopussa 1896 ja purettiin 1960.

1898 syntynyt arkkitehti Alvar Aalto tulee olemaan ikuisesti napanuoralla kiinni tämän menetetyn palatsin muistossa, jollei sitä yritetä irrottaa.

Kansalaiset kun ovat olleet yllättävän pitkävihaisia sekä Norrmenin kokonaistaideteoksena pidetyn rakennuksen purkajille että Aallon intohimoIle italialaisia marmoriluomuksia kohtaan tässä käsittämättömän väärässä paikassa.

Kielteiset lausunnot ovat jatkuneet tälle vuosituhannelle. Ortodokseja ei ole syytä syyllistää. Seurakunta ei ole tiettävästi koskaan ottanut julkisesti kantaa Norrmenin talon purkamiseen eikä Enso-Gutzeitin pääkonttorin rakentamiseen sen tilalle.

Tietenkin meitä hämmästyttävät ja ilahduttavat kannanotot Uspenskin puolesta -jos olisimme varmoja, etteivät ne ole muuta polemiikkia Aaltoa vastaan.

Koska kohtalo on nähnyt hyväksi sysätä molemmat arkkitehdit samalle mäelle, voisimme enkelten välityksellä kysyä, oliko Aallolla todella tarkoitus peittää mahdollisimman paljon Uspenskistaja samalla Suomen historiasta.

Gornostajevilta tiedustelisimme, pettyikö hän Aallon kykyyn sankariarkkitehtina luonnostella mereltä käsin Bysantin kirkkoluomuksen ja modernin hallintorakennuksen synteettinen silhuetti.

Emme unohtaisi Theodoriakaan. Mitä mieltä hän moraalisessa mielessä oli täydellisesti sijoitetun ja rikasfasadisen tiililuomuksensa hävittämisestä kuuliaisuudesta teollisuuspiireille.

Ehkä Aleksei ja Alvar tulevat hyvinkin toimeen siellä taivaissa. Molemmat olivat yhtä lailla kosmopoliitteja, humanisteja ja opportunisteja, joille henkinen vapaus oli elinehto ja kansallisuustunne velvoittava. Korkeissa kansainvälisissä tavoitteissa ei aikaerolla eikä tyylisuunnilla ole merkitystä.

Teksti: Claire Kurkimies
kuvat: Claire Kurkimiehen albumi

Uspenskin katedraali

Katedraalin luonnospiirros

Gornostajev

kuva: Mari Vainio
Uspenskin katedraali

Uspenskin katedraali Facebookissa