Miten pyhä tila puhuu meille?

Korkeasti pyhitetyt ja siunatut esipaimenet, isät, äidit, veljet, sisaret. Tämän aamupäivän jumalallinen liturgia ja kaikki ne tuhannet jumalanpalvelukset, joita tässä pyhässä temppelissä on 150 vuoden aikana toimitettu, ovat aina luonteeltaan poikkeuksia. Suurimman osan puolestatoista vuosisadastaan katedraalimme on seisonut hiljaa. Silloinkin se on pyhä tila täydessä voimassaan. Hiljaisuuden voimassa. Tämä puhe on omistettu niille ihmisille, jotka vuosisatojen saatossa ovat käyneet hiljaa tässä pyhässä tilassa ja viipyneet täällä hetken tekemättä mitään, sanomatta mitään.

Suomalais-ukrainalainen jalkapalloilija Aleksei Jeremenko Junior mainitsi takavuosina jossain haastattelussa, että elämän vaikeina hetkinä hän meni ortodoksiseen kirkkoon ja istui siellä hiljaa. Mikä merkillisintä, tästä voi olla hyötyä.

Jokainen meistä on joskus astunut kadun vilinästä ja kaupungin hälinästä pyhään tilaan ja viipynyt hetken hiljentyneenä. Tekemättä mitään, puhumatta mitään. Ei mitään ihmeellistä mietiskelyä, ehkei edes mutistuja rukouksia. Silti voi olla, että tuo pyhässä tilassa viivytty hetki on jäänyt mieliimme täysin unohtumattomasti.

Lienemme kaikki käyneet joskus kaupunkilomalla jossain Euroopan suurkaupungissa; olemme juosseet kuuluisien monumenttien ja museoiden perässä, ja juoksemisen välissä istahtaneet toviksi johonkin kirkkoon. 20 vuotta myöhemmin tilanne voi olla se, että monumentit ja museot ovat unohtuneet ja ainoa asia, jonka muistamme tuosta matkasta, onkin se kirkossa vietetty hiljainen hetki. Tuollainen hetki voi jäädä mieleen niin syvästi, että se ei koskaan unohdu. Tämä taas tarkoittaa, että siitä hetkestä on tullut osa meitä.

Pyhässä tilassa viivytty hetki voi vaikuttaa meihin hyvinkin syvällisesti, mutta emme ehkä osaa selittää tätä tai ylipäätään puhua asiasta. Meiltä puuttuu tilan kokemisen kieli. Meillä ei ole tapana keskustella tilan kokemisesta yhtä paljon kuin vaikkapa makujen tai äänien kokemisesta.

Itse aloin kiinnittää huomiota tähän ilmiöön, kun takavuosina vedin toistakymmentä matkaa Armenian vuorille ja Israeliin Valamon opiston puitteissa. Matkoilla järjestimme aamusta iltaan monenlaista ohjelmaa, mutta loppujen lopuksi vaikuttavimpia hetkiä saattoivatkin olla ne, jolloin ei tapahtunut mitään, ei puhuttu mitään, ei laulettu mitään. Pelkkä astuminen muinaiseen kivikirkkoon ja sen hiljaisessa hämyssä viipyminen vaikutti syvällisesti.

Mitä tuo vaikutus pitää sisällään? Mitä pyhässä tilassa oleminen on? Miten pyhä tila puhuu meille? Mitä tapahtuu, kun astumme kirkon kynnyksen yli? Kun astumme pyhään tilaan, se asemoi meidät uudella tavalla suhteessa aikaan, tilaan, maailmaan, historiaan. Ja jossain tämän kaiken takana ‒ Jumalaan.

Suhde aikaan

Pyhän tilan kokeminen on oleellisesti enemmän kuin vain sen mittasuhteiden havaitsemista. Kun astumme pyhään tilaan, se asettaa meidät uudenlaiseen suhteeseen monien suureiden kanssa, erityisesti ajan kanssa.

Mitä vanhempi kirkko, sitä leveämmällä otteella se avaa meille aikaperspektiivin. Sisään tullessamme astumme yhteyteen 150 tai 1500 vuoden kanssa. Kun astumme sisään kirkkoon, asetumme yhteyteen kaikkien siellä kaikkina aikoina rukoilleiden kanssa. Emme näe heitä, emme tiedä, keitä he olivat – ja kuitenkin tiedämme täysin varmasti, että he olivat täällä. Voimme tuntea, että heidän rukouksensa ovat jättäneet jälkensä. He ovat poissa, mutta heidän rukouksensa ovat läsnä tilassa.

Pyhyys ylittää ajan rajat. Jumala ei ole sidottu yhteen hetkeen. Siksi 1800-luvun rukoukset eivät ole vanhentuneet. Ne ovat osa tämän kirkon ilmapiiriä, niin kuin 500-luvun rukoukset ovat osa bysanttilaisen kirkon ilmapiiriä. Ne tuhannet jumalanpalvelukset, joita tässä pyhässä tilassa on toimitettu, eivät ole kadonneet. Ne ovat läsnä Jumalassa.

Tämä asettaa meidät erikoiseen suhteeseen niiden ihmisten kanssa, jotka ovat kirkossa rukoilleet ja hiljentyneet. Meillä on hengellisiä sukulaisia, joiden kanssa saamme jakaa tämän tilan.

Aika on kuitenkin julma kategoria. Suurin osa tässä kirkossa käyneistä on poissa, ja seuraavana lähtövuorossa olemme me. Paikalla on nyt muutamia, jotka olivat täällä jo Uspenskin 100-vuotisjuhlissa. Mutta ketkä tulevat viettämään 200-vuotisjuhlia? Pyhä tila asettaa meidät suhteeseen se tosiasian kanssa, että emme ole täällä kovin kauaa.

Kirkko on olemassa ikuisia asioita varten. Tämä tekee sen myös vaikeaksi ihmiselle. Me olemme luonnostamme kiinnostuneita oman katoavaisen elämämme käänteistä, ja nykyään nuo käänteet käyvät koko ajan nopeammiksi. Kirkkorakennuksella sen sijaan ei ole kiire, se ei mukaile meidän käänteitämme. Ehkä juuri siksi nykyihminen tarvitsee pyhässä tilassa viipymistä erityisen kipeästi. Autuaita ovat ne, jotka osaavat panna pois mielestään tämän maailman turhuudet hetkeksi ja kuunnella kirkon hiljaisuutta.

Pyhän tilan puhe

Miten pyhä tila puhuu meille? Miten se eroaa meidän puheistamme? Meidän puheemme on äänen ja ajan rajaamaa. Pyhän tilan puhe sen sijaan ei ole äänen rajoittamaa. Se puhuu hiljaisuudellaan.

Ihmispuhe on oman kontekstinsa ehdollistamaa. Meidän huomiomme hakeutuu itsessämme ja ympärillämme velloviin väliaikaisiin seikkoihin; puheemme kiinnittyy satunnaisuuksiin. Kun näemme toisiamme, puhumme niitä näitä. Harvoin saamme ilmaistua sitä, mikä olisi sisimpämme kannalta oleellisinta. Vaihdamme kohteliaisuuksia, vaikka sisimpämme itkee; puhumme esineistä, vaikka sisällämme olisi jotain tärkeämpää.

Pyhän tilan puhe on ylevää, se ei takerru satunnaisuuksiin. Me kirkonihmiset puhumme välillä omiamme, sekoilemme ja riitelemme. Pyhä tila on kaikessa ylevyydessään tällaisen yläpuolella. Se puhuu hiljaisuudellaan paljon vakuuttavammin kuin me äänekkäillä vakuutteluillamme. Kun me siirrymme ulos puhumaan turhuuksia, kirkon ylevä hiljaisuus vain voimistuu.

Mitä kirkkoisät ovat sanoneet kirkkorakennuksesta? Pyhät ovat puhuneet paljon kirkosta yhteisönä ja Kristuksen ruumiina, mutta vähemmän kirkosta rakennuksena. Joskus yksikin sana riittää, jos se on oikea. Kun Germanos Konstantinopolilainen halusi 700-luvulla kiteyttää kirkkorakennuksen olemuksen, hän totesi kirkon olevan ”maanpäällinen taivas, jossa Jumala liikkuu” ‒ paratiisi.

Miksi kirkko on paratiisi? Kirkon elämässä on samankaltaisuutta paratiisin elämän kanssa.

Paratiisin elämä oli harmonista ja siitä puuttui turhuus. Samalla tavalla kirkkorakennus rajaa tilan, jossa vallitsee harmonia ja josta puuttuu turhuus.

Kirkkoyhteisössä tietysti on ‒ ja pitää olla ‒ kaikenlaisia ihmisiä. Ja siellä, missä on kaikenlaisia ihmisiä, on myös kaikenlaisten ihmisten välistä kitkaa. Kirkkorakennus rajaa kuitenkin tilan, jonka sisällä noita erimielisyyksiä ei käsitellä ja jonka sisäpuoliseen elämään niiden ei pitäisi vaikuttaa.

Itse asiassa kirkkorakennus ilmentää paratiisimaisuutta monessa suhteessa paljon paremmin kuin se kirkkoyhteisö, joka heti kirkon ulkopuolelle päästyään alkaa kiukutella milloin mistäkin.

Pyhät isät kirkkotilan kuvaajina

Kirkkoisät ovat toki kirjoittaneet kirkosta enemmänkin. Bysanttilaisessa kirjallisuudessa oli itse asiassa jopa oman kirjallinen lajityyppinsä (ekfrasis) visuaalisten sakraaliesineiden ja pyhien tilojen kuvailemista varten.

Eräs Bysantin isistä laati yli 1000 vuotta sitten kuvauksen Jumalansynnyttäjän kirkosta Konstantinopolissa. Hän kuvaili, miten kirkon sisään katsoessaan “suuri ilo ja kunnioitus ja hämmennys täyttävät katsojan” ja vaikutelma on ”kuin astuisi suoraan taivaaseen ilman että kukaan tulee väliin”. Ilmaisu kiteyttää yhden intuition: pyhä tila mahdollistaa suoran ja välittömän kokemuksen, jota meidän puheemme eivät sotke.

Saman kuvauksen mukaan kirkkotilaan astuva ”valaistuu”, ja kaikkinainen kauneus loistaa kaikkialla tähtien tavoin ja typerryttää katsojan.

Kirkossa valokin on omanlaistaan. Jokainen Uspenskin vigilioissa seisonut tuntee valonsäteet, jotka varhaiskeväällä ja myöhäissyksyllä leikittelevät ikonien kanssa ja valaisevat niitä yksi kerrallaan ehtoopalveluksen aikaan. Se on luonnollista valoa, jonka pyhäkön ikkunat leikkaavat ja jakavat ympäri tilaa.

Kirkossa valokiilojen luonnollinen valo on pyhän tilan muotoilemaa ja sikäli pyhitettyä. Se ei ole taivaallista valoa, ei luomatonta, vaan maallista mutta pyhitettyä valoa.

Bysanttilaisten isien laatimat kirkkotilan kuvaukset eivät keskity rakennuksen mittasuhteisiin ja teknisiin ratkaisuihin, vaan tuon tilan kokemiseen. Samainen teksti kuvailee, miten keskellä kirkkoa ihminen katsoo ylös ja alkaa pyöriä ympäri, ja tuntuu kuin kirkko pyörisi: ”Kaikki muu siirtyy pois paikaltaan ja kirkko tuntuu pyörivän.”

Paavali Silentarios kuvaili 500-luvulla Konstantinopolin silloista Hagia Sofiaa tavalla, joka sopisi myös Uspenskin katedraalin kuvaukseksi: neljän pylvään kannattelemat kaaret “nousevat vähä vähältä korkeammalle”, ne ikään kuin kulkevat ylöspäin “kaareilevia ilmapolkuja” ja jättävät maan taakseen.

Bysanttilaisessa retoriikassa kirkon pylväät tanssivat, kaaret kasvavat, kattokupolit kumpuavat. Toisin sanoen ne eivät ole olemassa vain staattisella tavalla vaan lakkaamatta avautuvat ylöspäin. Kuvauksissa korostetaan eloisuutta ja elävyyttä, koska kirkkotila on paratiisin elämää.

Patriarkka Fotios 800-luvulla kuvaili sisäpuolelle astumisen hetkeä. Jumalansynnyttäjän kirkon kauneus oli sellainen, että sisään astuva ”juurtuu paikalleen” ja jopa ”muuttuu puuksi” ihailemisen voimasta. Tämä on bysanttilaista retoriikkaa. Me emme sanoisi, että kirkkoon astuva muuttuu puuksi.

Mutta miksi emme? Ei ole mikään pieni joukko ihmisiä, joka on astunut sisään tämän kirkon ovesta ja tuntenut tulleensa kotiin. Ymmärtämättä missä on ja mitä on meneillään, ihminen on löytänyt juurensa ja juurtunut omalle paikalleen. Niin paratiisin puutarha kasvaa.

Isät puhuivat kirkosta liikkuvana, eloisana, elävänä. Kaikki kielikuvilla liioitteleminen, dramatisointi ja kirkon personifioiminen kertoo siitä, että bysanttilaiset isät kirkkoa kuvatessaan kuvasivat ennen muuta kirkkotilassa olemisen kokemista.

Kirkkotilassa oleminen on erilaista kuin samankokoisessa viraston aulassa oleminen. Pyhä tila on pyhä siksi, että se on pyhitetty Jumalan asuinsijaksi. Jumala taas ei voi asua ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Siksi juuri pyhitetty tila on niin ihmeellinen: se on jotain, jota ei voi olla. Ja joka kuitenkin on.

Tuo mahdottomuus on samantapaista mahdottomuutta kuin se, joka toteutui inkarnaatiossa. Kaiken olevaisen takana oleva Jumala ei voi asua juutalaisessa tytössä – ja kuitenkin hän asui. Kirkkorakennus ja Jumalansynnyttäjä Neitsyt Maria, kumpikin on Jumaluuden asuinsija omalla tavallaan. Jumalanäidistä onkin Bysantissa käytetty nimitystä ”elävä kirkko” (naos empsykhos).

Kirkkorakennuksen ulkonaisten muotojen mekaaninen kuvailu on pinnallista, mutta niiden välittämän elävän kokemuksen tulkitseminen voi olla hyvinkin antoisaa. Oleellisen tavoittaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Kirkon elävyyden näkemiseen vaaditaan jotain enemmän kuin arkkitehtonisten muotojen aistimista ja hahmottamista.

Paavali Silentarios laati 500-luvulla kuvauksen Konstantinopolin hienoimmasta kirkosta. Se sopisi hyvin myös Uspenskin katedraalin kuvaukseksi.

”Kaiken yllä nousee kohti mittaamattomia taivaan ilmoja kupolin suuri kehä, joka kaartuu yllemme sädehtivien taivaiden tavoin ja syleilee koko kirkkoa. Ja korkeimmassa kohdassa, kaiken kruununa, on kuvattuna risti, kaupungin suojelija.

Ja on ihmeellistä nähdä, miten kupoli nousee asteittain ylemmäksi ja muuttuu koko ajan pienemmäksi sitä mukaan kuin nousee korkeammalle. Se ei noustessaan muodostu teräväksi kärjeksi, vaan on kuin taivaankaari, joka lepää ilman päällä – kupoli taas vahvojen kaarien päällä.

Kaikkialla seinät kimaltelevat ihania kaunistuksia – – – Tuhannet lampukat temppelissä välkkyvät lepattavaa valoaan, jotkut roikkuen kiemuraisten ketjujen varassa, jotkut sivustoilla, toiset keskellä, jotkut seinillä, jakaen liekkien kirkkautta. Niin yö haastaa päivän valon, yö punertaa kuin aamunrusko.

Näin suuren kirkon tilojen kautta tulee sellaisia valonsäteitä, jotka karkottavat murheen pilvet ja täyttävät mielen ilolla. Pyhä valo ilahduttaa kaikkia. – – – Se ei ainoastaan opasta öistä matkustajaa, niin kuin Faroksen majakan säteet Afrikan rannikolla, vaan se myös näyttää tien kohti elävää Jumalaa.”

Olkoon tuo viimeinen lause Paavali Silentarioksen viesti 1500 vuoden takaa meidän ajallemme: kirkko ”näyttää tien kohti elävää Jumalaa”. Mitä Uspenskin katedraali näyttää meidän ajallemme? Näyttääkö se ainoastaan kulttuuria, historiaa, vähemmistöjä ja eksotiikkaa? Näyttäköön se kulttuurin, vähemmistöjen ja eksotiikan ohessa myös tien kohti elävää Jumalaa.

Tämä on meidän haasteemme seuraavia juhlia odotellessa. Miten me saisimme sanamme palvelemaan tätä päämäärää? Miten näyttäisimme ei vain jotain joka voidaan leimata ”konservatismiksi”, vaan todella elävän Jumalan? Miten saada näkyväisen kautta näkymään se, mikä ei näy? Miten saada näkymään historian kautta se mikä on ajan yläpuolella?

Tänään on juhlapäivä; olkoot nämä meidän arkisia kysymyksiämme.

Serafim Seppälä

Kirjoittaja on ortodoksinen pappismunkki ja systemaattisen teologian ja patristiikan professori.

Kuva: Miro Järnefelt