Katja Gauriloff: ”Kirkko voisi olla suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden puolestapuhuja.”

Helsinkiläisen teehuoneen pöydässä istuu Katja Gauriloff hämmentäen lusikalla kuppiaan. Hän on saapunut kaukaa pohjoisesta etelään hoitamaan työasioita. Gauriloff omistaa yhdessä Joonas Berghällin ja Satu Majavan kanssa elokuvatuotantoyhtiö Oktoberin, joka toimii sekä Helsingissä että Rovaniemellä. Joitakin vuosia sitten Gauriloff palasi etelästä takaisin lapsuusmaisemiinsa ja muutti Rovaniemelle.

Viime keväänä sai ensi-iltansa Katja Gauriloffin uusin elokuva, Sofi Oksasen romaaniin pohjautuva Baby Jane. Gauriloff näki kirjan lähikaupan pokkarihyllyssä vuosia sitten ja osti romaanin hetken mielijohteesta. Hän innostui lukemastaan ja halusi tehdä elokuvan. Gauriloff tunnetaan etenkin dokumenttielokuvistaan, mutta fiktion maailmakaan ei ole hänelle vieras.

– Mielestäni Baby Jane -elokuva on luonnollista jatkumoa sille, miten olen nähnyt oman elokuvantekemiseni. Tyylilajini ei ole koskaan ollut täysin dokumentaarinen ja olen käyttänyt töissäni fiktiivisiä elementtejä, hän kertoo.

Temaattisesti elokuvaa ajoi vallankäyttö ihmissuhteissa. Se oli teema, joka Gauriloffin mukaan nousi erityisen vahvasti esille elokuvaa tehdessä.

– Tietenkin oli myös kiinnostavaa lähteä tekemään tällaista naisten välistä vahvaa tarinaa.

Maan tuoksu

Elokuvantekijä muistetaan etenkin unenomaisesta Kuun metsän Kaisa -dokumenttielokuvasta, joka kertoo hänen isoisoäitinsä Kaisa Gauriloffin ja sveitsiläiskirjailija Robert Crottet’n ystävyydestä. Elokuva nosti kolttasaamelaisten kohtalon laajemman yleisön tietoisuuteen, ja kolttayhteisö palkitsi Gauriloffin Vuoden koltta -tunnustuksella.

Ohjaaja tuumii, että Kuun metsän Kaisa on kenties tärkein hänen tekemänsä työ. Pelottavinta oli aikoinaan näyttää elokuva omille sukulaisille. Kuun metsän Kaisan näytökset pohjoisessa ovat olleet Gauriloffin uran tärkeimpiä.

– Sieltä saamani välitön palaute oli todella palkitsevaa.

Elokuvaohjaaja luonnehtii isoisoäitiään maanläheiseksi, hyväsydämiseksi ja suvaitsevaiseksi ihmiseksi. Elokuvassa kerrotaan ystävyydestä ulkomaalaisen homoseksuaalin miehen ja Kaisan välillä. Siinä näkyy Gauriloffin mukaan Kaisan lähimmäisenrakkaus ja suvaitsevaisuus.

– Kaisan suvaitsevaisuudesta voisimme kaikki ottaa oppia. Muistan sen maan tuoksun, joka hänestä lähti. Ihmisellä on vahva tuoksumuisti. Kaisa oli todella oikea äiti maa. Hän oli koko ajan kotieläintensä ympäröimä.

Kaisa Gauriloff oli harras ortodoksi, ja erityisesti ikonit olivat hänelle tärkeitä. Katja Gauriloff kertoo kuulleensa tarinan siitä, kuinka Kaisan mökki tuhoutui tulipalossa 60-luvulla. Kaisa suri eniten rakkaita ikoneitaan.

Katja Gauriloffin ollessa lapsi Kaisa oli jo hyvin iäkäs. Hän muistaa lapsuudestaan isoisoäitinsä herkät ja koskettavat ortodoksihautajaiset.

– Tilaisuus oli hyvin kaunis. Se on ainoa ortodoksinen hautapalvelus, jossa olen ollut. Hautajaisissa oli myös itkijä paikalla. Muistan, miten pitelin käsissäni palavaa tuohusta ja sula mehiläisvaha poltteli sormia.

Kipeä kieliasia

Gauriloff on isänsä puolelta suomalainen ja äitinsä puolelta kolttasaamelainen. Oma identiteetti on hänelle elämänmittainen tutkimusmatka. Hän kokee olevansa sekä suomalainen että saamelainen, mutta enemmän kolttasaamelainen. Mitä heikommassa asemassa Gauriloffin identiteetti on ollut, sitä vahvemmin se on nojautunut kolttasaamelaisuuteen.

– Kun miettii historiaa, niin kolttien pitkä jatkumohan on katkaistu yhdessä sukupolvessa. Koltilta vietiin kieli ja katkaistiin yhteys omaan maahan.

Kolttasaamelaisten asuinalueet ovat olleet Suomen ja Norjan Lapin koillisimmissa osissa sekä Venäjällä Kuolan niemimaan luoteisosassa. Ensin kolttasaamelaisten alue jakautui kahtia Tarton rauhassa vuonna 1920. Sitten Suomi menetti Petsamon alueen Neuvostoliitolle, ja alueen koltat evakuoitiin Suomeen. Asutukseen Suomessa ei kuulunut enää koltille tyypillistä yhteistä talvikylää tai vuotuismuuton piirteitä, joten perinteinen tapa elää muuttui rajusti.

Saamelaislapset joutuivat jättämään kotinsa ja perheensä kuukausien ajaksi jo seitsemänvuotiaina 40-luvulta lähtien. Asuntoloihin matkustaminen jatkui Suomessa 70-luvulle saakka. Kouluissa saamelaislapset eivät saaneet puhua saamen kieltä. Kolttia syrjittiin myös ortodoksisuuden vuoksi. Ikävät kokemukset saivat aikaan sen, ettei kieltä haluttu enää siirtää eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.

Gauriloffkaan ei puhu koltansaamea. Sen takia hän kokee olevansa ulkopuolinen tarkkailija. Toisaalta juuri se on tehnyt hänestä elokuvantekijän. Helppoa asian kanssa eläminen ei kuitenkaan ole, ja hän kamppailee edelleen ulkopuolisuuden kokemusten kanssa. Ohjaaja elää osan ajasta Utsjoella pohjoissaamenkielisessä ympäristössä.

– Etelässä on helppo olla, koska siellä puhutaan suomea. Pohjoisessa asia käy kipeämmäksi, kun kuulen saamen kieltä ja koen olevani kotona, mutta tunnen silti joskus harvoin olevani ulkopuolinen. Saamenkielisessä ympäristössä ja saamelaisessa elämäntavassa tunnen kuitenkin pääasiassa kiitollisuutta ja eheytymisen tunteita.

Gauriloff on iloinen, että koltat ovat nykyään ylpeitä omista juuristaan ja oma kieli on mahdollista ottaa takaisin. Elokuvantekijä haluaa itsekin opiskella tulevaisuudessa kieltä. Koltansaamea on alettu elvyttää ja kieltä on siirretty omille lapsille. Tällä hetkellä koltansaamea puhuu Suomessa arviolta kolmesataa henkilöä. Yhteensä kolttia on Suomessa noin kuusisataa.

– Kielen elvyttäminen ei kuitenkaan saa jäädä yksittäisten ihmisten harteille, sillä me olemme pieni kansa. Tähän tarvitsemme myös yhteiskunnan apua, muistuttaa Gauriloff.

Kirkko kolttien tueksi

Rovaniemeltä Norjan Kirkkoniemeen kaavailtu Jäämeren ratahanke huolestuttaa ja kauhistuttaa Gauriloffia. Kolttien maita halkova rata on todettu taloudellisesti kannattamattomaksi, mutta siitä huolimatta Lapin liitto päätti sisällyttää pohjoisen reittivaihtoehdon maakuntakaavaan. Liikemies Peter Vesterbacka on ilmoittanut lähtevänsä vetämään hanketta.

– Tämä on uskomatonta kolonialismia. Ei käsitetä, että saamelaiset ovat oikeudenhaltijoita. Kuvitellaan, että voidaan vain marssia sinne ja tehdä rata. Olemme jo menettäneet ikiaikaiset nautinta-alueemme, kokeneet sodanjälkeisen assimilaation, ja sitten tulisi vielä viimeisenä niittinä se, ettemme pystyisi enää asumaan omia elinkeinojamme toteuttaen. Jäämeren rata vahvistaa infrastruktuuria, jolloin kaikki alkaakin yhtäkkiä kannattaa ja voidaan perustaa kaivoksia turmelemaan luontoa, Gauriloff jyrähtää.

Suomen ortodoksinen kirkko voisi hänen mukaansa olla mukana omalta osaltaan tukemassa kolttien kulttuuria. Monille koltille on tärkeää, että koltta-alueella säilyy oma ortodoksinen pappi. Suomen ortodoksinen kirkko onkin päättänyt turvata papin ja kanttorin toiminnan saamelaisalueella kirkon keskusrahastosta annettavalla avustuksella ainakin vuoden 2020 loppuun. Vuoden 2021 alusta saamelaisaluetta palvelevan papin ja kanttorin palkkakulut on tarkoitus kattaa pysyvästi kirkon keskusrahastosta.

– Kirkko voisi olla suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden puolestapuhuja. Kirkko voisi osoittaa solidaarisuutta ja asettua puolustamaan saamelaiskulttuuria. Ortodoksinen kirkko voisi myös tukea koltansaamen kieltä jollakin tavalla. Ehkä kirkon olisi mahdollista järjestää jokin stipendi tukemaan ja kehittämään kielen opiskelua ja opettamista, ehdottaa Gauriloff.

Elokuvantekijälle on tärkeää kuulua ortodoksiseen kirkkoon, vaikka hän ei juuri käy kirkossa. Ortodoksisuus on yksi niistä harvoista kolttasaamelaisuuteen liittyvistä asioista, joka on siirtynyt hänelle äidiltä. Hän on kiitollinen äidilleen, joka halusi kastaa tyttärensä ortodoksiksi.

Vaikka Katja Gauriloff ei harjoita uskontoa, nauttii hän suunnattomasti kaikesta siitä estetiikasta, joka liittyy ortodoksiseen kirkkoon. Suitsukkeineen, tuohuksineen, ikoneineen ja kirkkolauluineen ortodoksinen kirkko on kaikkien aistien kirkko.

– Olen myös tuntenut, että ortodoksisuus on hyväksyvää. Lapsena kävin seurakunnan lastenkerhossa ja olin läheinen papin perheen kanssa. Ne ovat mukavia muistoja.

Myös Katja Gauriloffin poika on kastettu ortodoksiksi, koska elokuvaohjaaja halusi siirtää kulttuuriperinnön eteenpäin lapselleen.

– Hän saa sitten itse aikanaan päättää, miten uskontoa harjoittaa vai harjoittaako.

Lapasten kuvioissa 
piilevä pyhyys

Kolttakulttuurista Gauriloffille on siirtynyt myös käsitöiden teko, vaikka hän ei omien sanojensa mukaan olekaan varsinainen käsityöihminen. Hän kutoo lapasia sukunsa lapasmallien mukaan ja niitä tehdessään kokee olevansa pyhyyden äärellä.

– Jos huomaan, että teen kutoessani virheen, en saa pyhyyden kokemusta. Huomaan, että minun ja käsityön välillä tapahtuu nyt jotakin, enkä pääse siihen ihanaan pyhyyden tilaan. Kun lapaskuviot sitten onnistuvat, olen harmoniassa, ja minulla on ovi raollaan johonkin kollektiiviseen yhteyteen ja esiäiteihin. Ajatella, että sellaiseen pääsee pelkillä puikoilla ja villalangalla, hän hämmästelee.

Muutama vuosi sitten Gauriloff alkoi käyttää kolttapukua, jonka suunnitteli ja valmisti hänen serkkunsa, kolttakäsitöiden artesaani ja muusikko Heidi Gauriloff. Puku on rakas ja Gauriloff käyttää sitä aina, kun hänellä on siihen pienikin mahdollisuus. Puvun päähine ei edusta aivan perinteisintä mallia. Gauriloff pukeutui ensimmäisenä kolttana uuteen kolttapäähineeseen Kuun metsän Kaisan juhlanäytökseen.

Kolttasaamelaisessa pukeutumisessa naisen lakki kertoo hänen siviilisäätynsä. Kolttasaamelaisilla ei ole aiemmin ollut sellaista lakkia, jota voisi käyttää nainen, joka ei ole naimisissa, mutta jolla on lapsia. Heidi Gauriloff tutki kolttanaisten päähineitä perehtyen huolellisesti niiden symboliikkaan ja suunnitteli uuden lakin.

– Pukuni on muuten täysin perinteinen, mutta tämä uusi päähine on tiaramallinen. Kun tietää perinteen, sitä pystyy soveltamaan nykyaikaan. Kulttuuri muuttuu ja elää ajassa, iloitsee Katja Gauriloff.

Teksti: Saara Kallio Kuva: Laura Karlin

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 5/19. Lue lehti täältä.