Karjalan kasvatti koki ihmeen

Karjala näkyy suojärveläisevakko Ilmari Harakan kodissa Kotkassa. Eteisessä tulijan vastaanottaa Evakko-Kristus -painokuvaikoni, ja toisella seinällä on iso kartta Karjalan menetetyistä alueista.

Evakko-Kristus on Harakalle tärkeä. Jatkosodan aikaan ikonien tarve oli suuri, sillä moni joutui lähtemään Karjalasta evakkomatkalle ilman ikonia. Pyhien Sergein ja Hermanin veljeskunta painatti kartonki-ikoneita, joita jaettiin ortodoksievakoille, jotka joutuivat siirtymään kotiseuduiltaan lännemmäs.

– Karjalan kaipuu on ollut minussa aina. Perheeni olisi viivana lähtenyt takaisin sinne, jos vain olisimme päässeet.

Ilmari Harakka on sittemmin vieraillut kotiseudullaan Suojärvellä. Kokemus oli vaikuttava, vaikka siihen sekoittui myös ristiriitaisia tuntemuksia.

– Kyllä se oli niin kuin olisi pyhällä maalla astellut. Olin todella liikuttunut, vaikka maa tuntuikin jollain tapaa raiskaltulta.

Harakan perheeseen kuuluivat vanhemmat ja viisi lasta. He asuivat Suojärvellä Hyrsylän mutkan alueella Hautavaaran kylässä. Perheestä elossa on 80-vuotias Ilmari ja hänen vanhempi veljensä Toivo, joka asuu Helsingissä.

– Kalkkiviivoilla tässä aletaan olla, mutta vitsiä väännän edelleen. Tuula-puolison kanssa nauramme täällä kotona kaikki aamupäivät.

”Heillä oli omat tapansa, meillä omamme”

Talvisodan aikaan Harakan perhe koki kovia, sillä he joutuivat monien muiden Suojärven kylien asukkaiden tavoin sotavankeuteen venäläiselle Interposolkan vankileirille. Suomi antoi evakuoimiskäskyn vasta talvisodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939, jolloin evakuoiminen Suojärvellä ei ollut enää mahdollista. Alue joutui venäläisten haltuun.

Lähtö koitti viides helmikuuta vuonna 1940, kun venäläiset ryhtyivät siirtämään siviiliväestöä idemmäs. Ilmari Harakka oli tuolloin vain kaksivuotias. Matka leirille kuorma-autoissa ankarassa pakkasessa vaati ihmishenkiä. Helppoa ei ollut elämä leirilläkään. Puutteellinen ravinto altisti monille sairauksille.

– Vammauduin Interposolkassa. Toinen korvani paleltui pahoin ja kuuroutui. Kaikenlaista muutakin vaivaa oli. En muista vankileiriajasta juuri mitään, mutta jonnekin alitajuntaan ne traumat ovat jääneet. Painajaiset vaivasivat vuosia. Nyt vanhemmiten on onneksi helpottanut.

Interposolkasta Harakan perhe siirrettiin karanteenileirille Helsinkiin Kaisaniemen koululle toukokuussa 1940. Evakkomatka ei vielä siihen päättynyt, vaan paikkakuntia kertyi. Perhe oli evakossa muun muassa Isossakyrössä, Perhossa, Vaalassa ja Juuassa.

Evakkoihin ei aina suhtauduttu suopeasti. Harakka muistelee, että joissakin paikoissa evakkoja haukuttiin avoimesti, eivätkä opettajat kohdelleet evakkojen lapsia tasaveroisesti muiden lasten kanssa. Toisenlaisiakin kokemuksia on.

– Perhosta on hyviä muistoja. Me olimme ortodokseja ja siellä oli lestadiolaisia, mutta se ei kumminkaan puolin haitannut. Heillä oli omat tapansa, meillä omamme. Aina pitäisi olla keskinäinen kunnioitus ihmisten välillä. Silloin ei tule konflikteja.

Paikkakuntien vaihtaminen häiritsi koulunkäyntiä ja paljon asioita piti opetella itse. Lopulta perhe asettui Juukaan Pohjois-Karjalaan. Kaikki piti aloittaa alusta ja työtä riitti. Ilmari Harakka osallistui työntekoon nuoresta pitäen. Hän sanoo, että sota ja nujakat veivät häneltä lapsuuden ja nuoruuden. Vastoinkäymiset eivät ole kuitenkaan lannistaneet iloista karjalaista.

– Ihmisen elämään kuuluvat myös kielteiset asiat, sillä eihän ihminen muuten kasvaisikaan. Täytyy olla tyytyväinen siihen, mitä on. Lapsenlapseni kanssa juttelen joka sunnuntai puhelimessa ja hän kyselee elämästä Karjalassa.

– Olen sanonut hänelle, että haluaisin antaa sinulle tyytyväisyyden lahjan. Se kantaa aika pitkälle. Jokainen päivä on helmi, joka pujotetaan elämänlankaan. Joka ikinen päivä pitää ottaa arvokkaana lahjana.

Ortodoksisuus yhteys menetettyyn kotiseutuun

Kotikielenä Harakan lapsuusperheessä oli karjala. Sitä Ilmari Harakka pakisee vieläkin, vaikka juttukumppanit ovat vähissä. Aikoinaan hän kirjoitti myös karjalankielisiä pakinoita Karjala-lehteen. Häntä harmittaa, että kielen käyttö on nykyään niin vähäistä.

– Sisaren kanssa tapasimme aina puhua keskenämme karjalaa. Kieltä pitäisi elvyttää perin juurin. Kun olin nuori, monet karjalaisevakot häpesivät karjalan kieltä, eivätkä puhuneet sitä. Häpeä johtui varmasti siitä, että karjalaisia pilkattiin ja haukuttiin.

Ortodoksisuus on ollut Karjalan kasvatin elämässä kantava voima. Harakka muistaa lapsuudestaan hyvin etenkin mummonsa, joka oli harras ortodoksi ja vaali vanhoja karjalaisia tapoja.

– Jos minulla oli paha mieli jostakin, mummo sanoi aina, että ”pane huoli Jumalaan”. Mummo ei tuntenut elämänsä aikana minkäänlaista katkeruutta, vaikka venäläispartisaanit surmasivat jatkosodan aikana hänen veljensä. Mummollani oli vankka käsitys siitä, että Jumalaan voi luottaa kaikessa.

Ortodoksinen kirkko ja Karjala liittyvät erottamattomasti yhteen. Harakka tuumii, että vasta jälkeenpäin on todella huomattu ortodoksisuuden merkitys karjalaisille. Kun tutut seudut oli jätettävä taakse, korostui oman uskonnon merkitys.

– Ortodoksinen usko oli yhteys menetettyyn kotiseutuun ja erityisesti sen takia ortodoksisuuden merkitys on noussut arvoon arvaamattomaan.

Ihmeellinen rukouksen voima

Uskosta on ollut apua elämän koettelemuksissa yllättävälläkin tavalla. Vuonna 1968 Ilmari Harakka hakeutui sairaalaan kovan päänsäryn takia. Lääkäri aikoi ensin passittaa hänet takaisin kotiin särkylääkkeen kera, mutta sitten paikalle sattui ylilääkäri. Ylilääkäri määräsi oitis lisätutkimuksiin, jotka paljastivat päänsäryn syyksi aivokalvontulehduksen. Kivut olivat valtavat ja Harakka luuli kuolevansa.

Paikalle saapui Kotkan silloinen kirkkoherra ja aikoinaan Karjalassakin pappina toiminut isä Mikael Ritamo. Harakan mukaan isä Mikael oli henkeen ja vereen ortodoksi, joka vannotti evakkoja aina siitä, että ortodoksisuus on isien uskonto, josta kenenkään ei pidä luopua.

– Isä Mikael tuli luokseni sairaalaan ja sanoin hänelle, että minä varmaan kuolen. Ritamo rukoili selviytymistäni ja tervehtymistäni, ja vetosi siihen, että hän on kastanut minut ja lapsi tarvitsee isäänsä. Vaimoni oli jokin aika sitten menehtynyt ja olin yksinhuoltaja.

Sitten tapahtui jotain, mitä Harakka kuvailee elämänsä ihmeellisimmäksi kokemukseksi. Kivut kaikkosivat.

– Isä Mikael laittoi kätensä pääni päälle ja saman tien tunsin, kuinka niistä alkoi virrata lämmintä ilmaa ja hyvää oloa. Se oli hyvin voimallinen rukous, oli kuin hänellä olisi ollut suora yhteys tuonilmaisiin.

Noin parin tunnin kuluttua rukouksesta Harakan viimeisetkin kivunrippeet olivat tyystin kaikonneet. Hän luuli kuolleensa.

– Nipistin itseäni ja kun se teki kipeää, totesin olevani elävien kirjoissa. Kokeilin kävellä ja sekin onnistui. Tämä parantumisen kokemus on elämäni suurin ihme. Isä Mikael oli todellinen hengen ihminen.

Ortodoksisuuden ohella karjalaisuus on ollut Ilmari Harakalle läpi elämän tärkeä henkinen perimä ja identiteetti, josta hän on ammentanut voimaa. Karjala on hänelle elinvoiman, kestämisen, sivistyksen ja rakkauden kehto. Harakka siteeraa Eeva Kilven Elämän evakkona -teoksesta kohtaa, joka kiteyttää hyvin hänen tuntemuksensa:

– Maailmassa ei ole aarteita, ei omaisuutta, ei kerrassaan mitään mikä ylittäisi arvossa tämän ikivihannan rakkauden kohteen, voimanlähteen ja onnen kaivoksen. Koko ajan se on heilimöinyt, pulpunnut ja pursunnut karjalaisille sisäisiä elämän antimia. Vasta kun tämä ahjo, tämä kaipauksen kipinöivä mylly lopullisesti menetetään, kun ne joitten sydämissä se on yhä jyskyttänyt, palaavat itse maaksi, murenee luovutettu Karjala. Jos murenee silloinkaan, kuka tietää. Mutta karjalaiset luovuttavat sen silloin.

Teksti ja kuva: Saara Kallio

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 2/19. Lue lehti täältä.