Kirkkoturva edistää turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa

Kirkkoturva on toimintamalli, jota eri kirkkokuntien seurakunnat soveltavat tukeakseen vaikeissa elämäntilanteissa olevia siirtolaisia. Se on osa kirkkojen yleistä diakoniatyötä, ja sillä pyritään tukemaan erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Kirkkoturvakäytäntö rantautui Suomeen jo 1990-luvulla, mutta erityisesti toiminta alkoi laajeta vuoden 2007 jälkeen, jolloin Suomen Ekumeeninen Neuvosto julkaisi Kirkko turvapaikkana -ohjeistuksen. Kirkkoturvatyö on luonteeltaan usein varsin ekumeenista. Myös Suomen ortodoksinen kirkko on ollut mukana useissa kirkkoturvatilanteissa.

Tavallisesti kirkkoturvatilanne syntyy, kun turvapaikanhakija saa kielteisen turvapaikkapäätöksen, mutta kokee ettei voi palata kotimaahansa. Seurakunnan puolelta kriteerinä puolestaan on epäilys siitä, että hakijan turvapaikkaprosessissa on ollut puutteita tai virheitä. Virheitä tapahtuu jonkin verran; esimerkiksi vuonna 2017 kolmessasadassa niistä turvapaikkapäätöksistä, joista valitettiin hallinto-oikeuteen, havaittiin maahanmuuttoviranomaisen tekemä virhe.

Virhe turvapaikkamenettelyssä voi olla hakijan kannalta kohtalokas. Turvapaikkapäätös on ainoa suomalaisen viranomaisen tekemä päätös, joka voi epäonnistuessaan johtaa henkilön kidutukseen tai kuolemaan. Kirkkoturvatilanteet liittyvät toisinaan myös perheenyhdistämisiin ja lasten oikeuksiin. Kirkkoturvaan voidaan ryhtyä, mikäli lapsen etua ei ole huomioitu prosessissa. Esimerkiksi lapsen oikeus vanhempiinsa on seikka, jota menettelyssä tulisi kunnioittaa.

Näiden reunaehtojen puitteissa syntyvillä kirkkoturvatilanteilla on selvä yhteiskunnallinen ja eettinen tilaus. Kirkkoturvalla pystytään parhaimmillaan edistämään turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa ja ihmisoikeuksien toteutumista sekä tukemaan suomalaista oikeusvaltiota. Kirkkoturvatoiminta kytkeytyy usein laajempaan kansalaisyhteiskunnan toimintaan. Se on myös yhteiskunnallista vaikuttamista niiden puolesta, jotka eivät välttämättä voi ajaa omia oikeuksiaan.

Suomen uskontojohtajat ovat johdonmukaisesti ja toistuvasti ottaneet kantaa turvapaikanhakijoiden oikeuksien puolesta. Niin ikään seurakuntien papisto kuin seurakuntalaisetkin ovat tehneet merkittävää työtä paikallistasoilla. Kirkkoturvalla ei kuitenkaan pystytä vaikuttamaan jokaisen Suomesta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneen tilanteeseen. Seurakunnat eivät voi suoranaisesti vaikuttaa turvapaikkapäätöksentekoon, vaikka ne voivat toki muuten tukea turvaa hakevia monin tavoin.

Periaatteiltaan kirkkoturvassa toimitaan seurakunnan taholta avoimesti suhteessa paikallispoliisiin ja maahanmuuttoviranomaisiin. Valitettavasti tällainen toimintatapa ei ole aina mahdollinen. Ristiriitoja voidaan ehkäistä avoimella toiminnalla, jossa keskustellaan etukäteen neuvotellen ja vastapuolta kunnioittaen. Luottamuksen rakentaminen on molemminpuolista. Pääsääntöisesti kirkkoturvatilanteissa seurakunnilla on hyviä kokemuksia yhteistyöstä poliisin kanssa.

Kirkkoturvatilanne voi aiheuttaa ristiriitoja paitsi seurakunnan ja viranomaisten välillä, myös seurakuntayhteisön sisällä. Avoimuus toiminnan periaatteista ja lähtökohdista ehkäisee ristiriitojen syntymistä. Kirkkoturvassa olevan yksityisyyttä ja yksityiselämää on kuitenkin suojattava.

Kirkkoturvatilanteissa seurakunnan vapaaehtoisten mukanaolo on usein suuri ja korvaamaton apu seurakunnan työntekijöille. Seurakunnan työntekijöiden ja muiden seurakuntalaisten yhteistyö tuo esiin kirkon olemuksen: kirkko on siellä, missä ihmiset ovat, ja missä lähimmäisen hyvä toteutuu.

Talvikki Ahonen

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori, jonka kirkkoturvaa koskeva väitöskirja tarkastettiin toukokuussa Itä-Suomen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Ortodoksiviestissä 7/19. Löydät lehden täältä.