Helsingin Malmin teollisuusalue näyttää talvisena päivänä kylmältä ja kolkolta. Yhden tehdashallin ovella lukee Suurkirppis. Rappukäytävässä tulevasta huokaisee vain tuolilla retkottava suuri pehmolelu. Kolmannessa kerroksessa suu loksahtaa auki. Suurkirppis on kauppa, joka pursuaa käytettyjä leluja!
Asiakkaan ympärillä levittäytyvät miljoonien kappaleiden legopalikkakasat, pehmolelut, pallomeret, muovieläinten armeija jos pikkuautojenkin alati jatkuva virta. Kaiken keskellä hymyilevä Georgij Porokara toivottaa tulijan tervetulleeksi. Olet saapunut hänen maailmaansa.
Kaupanteko Porokaralla alkoi vanhoista huonekaluista. Siitä edelleen voimissaan oleva kaupan nimi. Koska omat lapset olivat usein työssä mukana, piti heille löytyä päiviksi puuhaa.
– Hankin leluja, ja kohta niitä oli kertynyt myyntiin saakka.
Vähitellen huonekalut ovat hävinneet, ja lelut ovat vallanneet koko tilan. Osasyynä lienevät myös Porokaran omat lapsuusmuistot.
– Lapsena tykkäsin kovasti leikkiä legoilla, mutta minulla ei ollut legopalikoita.
Pienellä pojalla oli kuitenkin parikymppinen serkku, jota hän joka sunnuntai odotti malttamattomasti leikkimään. Talonmies avasi kerrostalon ulko-oven klo 8. Silloin soi ovikello. Kun poika katsoi ovisilmästä ulos, hän näki vain miehen vyötärön ja salkun. Parimetrinen serkku oli saapunut – salkku täynnä legoja!
– Teimme hienoja arkkitehtonisia rakennelmia, kunnes iltapäivällä serkku kokosi palikkansa, pakkasi ne mukaansa ja poistui paikalta. Legojen iloa oli odotettava taas seuraavaan sunnuntaihin saakka.
Porokaran mielestä se on syy, miksi varsinkin legopalikat valtaavat tilaa. Hänen kauppansa legokokoelma lieneekin koko maan suurin.
– Yhä vielä käyn palikoita läpi, kokoan kasoihin, suunnittelen ja rakentelen. Samalla järjestelen kai vähän myös omaa mieltäni.
Ennen ja nyt
Myymälän lelut innostavat lapsia, mutta kutsuvat tykönsä myös aikuisia nostalgikkoja, jotka niiden avulla muistelevat omaa lapsuusaikaansa.
Lelut vievät Porokaran ajatukset myös omaan lapsuuteen. Sukunimi on monelle ortodoksille tuttu. Perhe saapui Suomeen Venäjältä emigrantteina. Kotikieli oli lapsuudessa venäjä. Sen sai tuntea nahoissaan 1960-luvun Kannelmäessä.
– Sain kokea syvää ryssävihaa. Se oli karmeata. Pihalla lapset kiusasivat, pojat hyökkäsivät kimppuun.
Jo nimi Georgij oli kauhistus. Se taipui nopeasti Juraksi.
Onneksi pojannassikka kasvoi nopeasti muita pitemmäksi ja pani hanttiin. Jatkuvan miellyttämisen tarpeen Porokara sanoo lapsuudesta kuitenkin oppineensa. Sillä kun tuntui pärjäävän pitkälle.
Porokaroja oli onneksi ympärillä myös muita. Rovasti Viktor Porokara on serkku, kuten myös hautausmaan vastaava vahtimestari Johannes Porokara.
Porokara muistelee setänsä perheen asuneen 1960-luvulla Uspenskin katedraalin kryptassa, koska Aleksanteri toimi silloin pyhäkön vahtimestarina. Kryptassa ei ollut lainkaan ikkunoita. Se oli jännittävä paikka. Myöhemmin perhe muutti hautausmaalle.
– Siellä oli pienten poikien hyvä leikkiä hautakivien lomassa piilosta, Porokara muistelee jopa vähän anteeksipyydellen.
Suunta kirkosta
Kirkko on ollut Porokaran mukana elämässä lapsesta saakka. Vaikkei kirkossa tule usein käytyä, usko antaa suunnan toimia oikein. Sen voimalla Porokara sanoo voivansa ymmärtää elämän asioita ja tapoja toimia.
– Jos itse katsoisin kirkkoamme ulkopuolelta, näkisin sen viehättävänä tapana ajatella asioista. En ihmettele, että kirkkomme koskettaa monia. Kirkkovuoden monien tapahtumien ja juhlien ansiosta se tulee lähelle ihmistä. Se näkee ihmisen kokonaisena.
Onni koostuu pienistä asioista. Joskus Porokara löytää itsensä murehtimassa asioita, joita ei ole. Kaupanteko kun on välillä melkoista kamppailua.
– Pitäisi aina nähdä ilo siitä mitä on, mitä elämä antaa juuri nyt.
Omat lapset ovat elämän suurin ilo, mutta myös ne monet lasten kasvot, jotka silmät suurina ihmettelevät Porokaran luomaa leikin maailmaa. On aina hienoa nähdä pienten katseiden loiste.
– Rakastan tätä työtä lelujen kanssa. Olen taiteilijaluonne, ja tämä taitaa olla oma luomukseni, jota olen rakentanut jo seitsemäntoista vuotta.
Monessa esineessä näyttäkin olevan myyty-lappu. Ainakin kuvaannollisesti. Kaikista esineistä Porokara ei vain raaski luopua.
– Maailmani rakentuu hiljalleen edelleen. Vaikka nämä ovat esineitä ilman sisintä, lelujen keräilijät ovat kaikki kuitenkin samaa heimoa, jotka löytävät esineestä sen hengen, joka koskettaa tai on aiemmin koskettanut elämää.
Porokara puhuu silmäpareista, jotka hänen maailmassaan katsovat tulijaa joka kulmasta. Kaupan nurkissa vilahtavat niin suuret eläinten joukot kuin suloiset nuketkin.
– Silmien takana on jokin tietty ajatusmalli, vaikka ne ovatkin vain esineitä. Ne auttavat katsomaan maailmaa ja ymmärtämään sitä eri näkökulmista.
Siinä myös syy, miksi luonnossa liikkumista rakastava Porokara ei koskaan voisi metsästää. Eläimilläkin kun on se syvälle sisimpään porautuva silmäpari.
Rujoa kauneutta
Porokara sanoo miettineensä lelujen terapeuttisuutta.
– Niiden luoman yhteyden avulla voisi varmasti selvittää ihmisten keskinäisiä lukkotilanteita. Ihan aikuistenkin.
– Kaikissa meissä elää edelleen se pieni lapsi, joka kaipaa hellittelyä ja huomiota. Se jää vain liian usein unohduksiin kaiken arjen kiireen ja kohelluksen keskellä.
Siinä voisi auttaa leikki, jonka takaa löytyy elämän karkeus ja kauneus.
Kauneus kantautuu Porokaran luo juuri syvästä katseesta. Elämästä voi aina löytää kauneuden säkeen.
– Myös rumuudessa voi olla paljon kauneutta.
Porokara osoittaa pientä nukkea, jolta puuttuu toinen silmä. Sen herkkä, hellyyttävä rujous koskettaa häntä. Nuken paikka on ylähyllyllä. Siihen ei saa kulkija koskea. Ehkä se auttaakin ihmistä ymmärtämään elämää syvemmin.
Monien askelten murjomat rappuset kuljettavat Malmin tehdashallissa yläilmoihin kohti lelujen maisemaa. Askelmien rosoiset jäljet johdattavat ymmärtämään maailman menoa – ainakin Georgij Porokaran luomaa maailmaa. Ihan leikiten.
Teksti ja kuvat: Mari Vainio
Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 1/18. Lue lehti: https://www.lukusali.fi/index.html?p=Ortodoksiviesti&i=12787af4-0a44-11e8-8093-00155d64030a