13.4.2018

Pääsiäiskauden kahden ensimmäisen sunnuntain teemoissa voi huomata mielenkiintoisen vastakkainasettelun. Tuomaan sunnuntaina kerrotaan apostoleista, Kristuksen valitsemista opetuslapsista, jotka Kristuksen kuoleman jälkeen piileskelivät peloissaan suljettujen ovien takana. Mirhantuojien sunnuntaina kerrotaan puolestaan siitä, kuinka opetuslasten piileskellessä Joosef Arimatialainen pyysi Pilatukselta luvan haudata Kristuksen ruumis ja kuinka Nikodemos auttoi häntä hautaamisessa.

Siinä missä opetuslapset olivat seuranneet Kristusta avoimesti kolmen vuoden ajan, Joosef ja Nikodemos olivat käyneet vain salaisesti kuuntelemassa Kristuksen opetusta. Kuitenkin Kristuksen kuoleman jälkeen juuri Joosef ja Nikodemos olivat valmiita asettamaan kunnioitetun asemansa ja jopa henkensä vaaraan voidakseen haudata rakastetun opettajansa.

Myös mirhantuojanaiset lähtivät suorittamaan palvelutehtäväänsä pelkäämättä Kristuksen hautaa vartioivia sotilaita tai paljastumista Kristuksen seuraajiksi. Naisten ainoa huolenaihe oli, kuka vierittäisi kiven Kristuksen haudan suulta. Meidän mielissämme tuo aamu loistaa jo ylösnousemuksen valoa, mutta rakkaan opettajansa menettäneiltä naisilta vaadittiin suurta rohkeutta heidän mennessään Kristuksen haudalle. Jälleen kerran herää kysymys, missä opetuslapset olivat – heistähän olisi ollut naisille turvaa ja heillä olisi ollut kiven vierittämiseen tarvittua miesvoimaakin.

Siinä missä Tuomaan sunnuntai vahvisti niin opetuslasten kuin meidänkin uskoamme Kristuksen ylösnousemukseen, mirhantuojien sunnuntai kehottaa toteuttamaan uskoa tekoina. Joskus se vaatii äärimmäisen paljon uskoa, rakkautta ja rohkeutta. Useimmiten se on kuitenkin elämän arkisia valintoja: rukousta, jumalanpalveluksiin osallistumista, rakkauden tekoja lähimmäisiämme kohtaan. Ne ovat se mirha, jota me voimme kantaa Kristukselle elämämme jokaisena päivänä.

Kanttori Kirsi-Maria Hartikainen

Kategoriat Kirkkovuosi
Jaa juttu