Ortodoksista 2000-luvun ekoteologiaa

Ortodoksisessa ihmiskuvassa tukeudutaan usein luomiskertomuksessa esitettyyn, Jumalan ihmiselle antamaan tehtävään. Ihminen esitellään luomakunnan hoitajana ja pappina. Ihmisellä ei ole siis vain henkilökohtaista kutsumusta maan päällä, vaan hänen hoitajanroolinsa on kosminen eli se koskee koko luomisjärjestystä. Siten ihminen ei ole vain pelkästään olemassa, vaan hän on jo luomisensa alusta lähtien yhteydessä luomisjärjestykseen.

Näin luonnosta huolehtiminen ei ole ihmiselle ikään kuin valinnaista hyväntekeväisyyttä tai eettistä harrastelua, vaan se on linjassa Kirkon askeettisen, kohtuullisuutta ja vaatimattomuutta, korostavan ihmiskuvan kanssa.
Ihmisellä on välittäjän rooli luomakunnan ja Jumalan välissä, ja aivan kuten yhteiskunnallisessa korruptiossa, suhde vääristyy ja rikkoutuu, jos välimies syö kuormasta ja pimittää sen.

Luomakunta heijastaa Jumalan hyvyyttä

Joskus ihmisen roolia luomakunnassa on myös tulkittu yksipuolisesti. On esimerkiksi esitetty, että raamatullinen luomiskertomus ihmisen roolista on itse asiassa mahdollistanut ihmisen asettumisen muun luodun todellisuuden hyväksikäyttäjäksi. Kiistatonta on ainakin se, että juuri ihminen antaa itselleen ja muulle maailmalle merkityksiä ja myös arvottaa sekä maailmaa että itseään.

On ehkä oireellista lankeemuksen todellisuudelle, että ihminen on näin voinut tulkita saaneensa jumalallisen mandaatin riistää luontoa tai tehdä siitä vain oma objektinsa, kohteensa. Tällöin puhutaan persoonattomasta luonnosta tai pelkistä luonnonvaroista.

Kuitenkin luomiskertomuksen lopputulos ennen lankeemusta näyttäytyi Jumalalle hyvänä ja kauniina. Siksi luomakunta ei ole neutraali ilmiöiden ja asioiden varasto, vaan perustaltaan se heijastaa Jumalan hyvyyttä. Lankeemusta on siis tulkittava myös kosmisesti: langennut ihminen on mitätöinyt luomakunnan arvon neutraaliksi. Se on toisin kuin Luoja alun perin tarkoitti.

Oman aikamme teologia korostaakin ihmisen kosmista roolia ja kosmista lankeemusta. Kosminen lankeemus tarkoittaa sitä, että luonto on ihmiselle vain käytettävä, neutraali ja äänetön. Sillä ei ole enää jumalallista hyvää alkuperää. Tämän vuoksi perinteistä kilvoitteluelämää onkin alettu tulkita uudelleen: kilvoittelijan tulisi omaksua juuri hoitajan papillinen rooli. Silloin hän olisi yhteydessä koko Luojan luomaan luomisjärjestykseen.

Missä minä olen?

Mitä merkitystä tällä on itse ekologiselle toiminnalle? Ortodoksiteologi John Zizioulas on korostanut, että kristitylle esimerkiksi ilmastonmuutos ei edusta vain kysymystä mitä tehdä, vaan se pitää sisällään myös kysymyksen mikä minä olen.

Nämä kysymykset asemoivat ihmisen maailmassa eläväksi olennoksi, ei vain olennoksi, joka on sisäisesti yhteydessä Jumalaansa – ne muuttuvat kysymykseksi, missä minä olen. Näin kysymys muuttuu myös kulttuuriseksi: ihmisen papilliseen tehtävään kuuluu jonkin muutoin väliaikaisen ja häilyväisen nostaminen kestäväksi, viime kädessä ikuiseksi.

Eukaristiassa itsessään väliaikaiset aineelliset kappaleet, leipä ja viini, nostetaan Jumalan yhteyteen ikuiseksi merkitykseksi. Eukaristian pohjalta vältetään myös pelon ekologia ja teologia, joissa toimintaa ohjaa yksin pelko kaiken tuhosta tai omasta kadotuksesta. Pelkoon pohjautuvassa teologiassa on usein kyse verhotusta ja itseen suuntautuvasta motivaatiosta, jolla sitä harjoittava pyrkii vahvistamaan omaa häilyvyyttään.

Kohti yhteistä askeesia?

Ekologisissa kysymyksissä teologia on joutunut tunnustamaan, että sen perinteinen askeettisuuden ideaali on saattanut tulla ymmärretyksi liian kapeasti, vain yksilön oman hurskauden ideaaliksi.

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on nimittänyt ekologista kriisiä suorasukaisesti synniksi, ja hän on myös korostanut, että kirkko ei voi erottaa moraalisia kysymyksiään tilannekohtaisiksi tai vain teologien keskinäiseksi puheeksi ja kysymyksiksi, jotka ovat irrallaan yhteiskunnallisista ongelmista.

On yhteiskunnallisen askeesin aika. Tämä ei voi luonnollisestikaan toteutua ilman yksilöiden askeesia, kuten kilvoittelua ja kohtuuteen pyrkimistä. Tarkoitus ei ole tehdä maailmasta luostaria, vaan pyrkiä eroon itse rakentamastamme maailmankuvastamme.

Tieteellinen edistys on tuonut mukanaan paljon hyvää, mutta myös tavan lukea maailmaa ja elämää toisiinsa liittyvien ilmiöiden neutraaleina prosesseina. Jos tyydymme vain biologiseen tai ”luonnolliseen” ihmis- ja maailmankuvaan, on loogisesti vain ”realistista” suhtautua ekologisten ongelmien valtavuuteen masentumalla tai osattomuuden huolettomuudella.

Yhteiskunnallisen askeesin päämääränä on uusi realismi, jossa ei ole enää loogista ajatella valtaa tai hyötyä.

Mielikuvat vaihdettava uusiksi

Koska jokainen realismi nojaa pohjimmiltaan mielikuvitukseen, maailman muutos tapahtuu vaihtamalla kuvat toisiksi.

Teologisesti tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei ole vain oma itsensä, vaan Jumalan kuva, ja maailmakaan ei ole pelkkä luonto vaan Jumalan hyvä lahja. Jumala on ihmisessä ja maailmassaan läsnä. Moniko uskaltaisi rikkoa, murskata tai purkaa osiinsa lahjan, mikäli itse lahjan antaja olisi elävästi lahjassaan läsnä?

Yhteiskunnallisen askeesin perusmuotona on siis kyseenalaistaa maailman itsestään uskottelemat välttämättömyydet ja ”realismit” ja osoittaa ne osittain illuusioiksi. Kirkon vahvimpana keinona on julistaa maailma pyhyyden paikaksi ja ihminen pyhän palvelijaksi.

Pyhää ei voi typistää tai valjastaa jollekin toiselle ideologialle, sitä ei voi mitata vasten hyötyä tai välitöntä kätevyyttä. Siten kristillinen elämä ei ole myöskään vailla yhteiskuntavastuuta, eikä ”maailmallisuudesta” erottautuminen merkitse maailman hylkäämistä oman onnensa nojaan.

Eukaristian mallin mukaisesti tuomme jatkuvasti toiminnallamme koko maailman Jumalan eteen. Kenties viimeisellä tuomiolla emme seisokaan yksin, vaan meiltä kysytään: keitä ja millaisen maailman toit mukanasi?

Teksti: TT Ari Koponen Kuva: Martinus Markoff

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 5/20.