Päivän sana 
Päivän pyhät 
Kristus Kaikkivaltiaan ikoni Lohjan kirkossa. Kuva: Dimitri Tolonen
Pastori Antti Partiaisen opetuspuhe 15. helluntainjälkeisenä sunnuntaina 6. syyskuuta. Opetuspuhetta edelsivät evankeliumin jakeet, jossa Jeesus Kristus puhuu rakkauden kaksoiskäskystä (Matt. 22: 35-46)
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen,
Tänään Kristukselta kysytään mikä on suurin käsky. Kristus vastaa ”rakasta Herraa, Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” Kristus antaa meille näin ideaalin, mutta ei kerro sen tarkemmin mitä tarkoittaa rakkaus tai miten tulisi rakastaa. Hän kuitenkin salaa nämä ohjeet syystä. Hän salaa ne siksi, että me etsisimme häneltä vastausta siihen itse emmekä vain tyytyisi ihmisten määritelmiin tai opetukseen rakkaudesta.
Raamatusta luemme, että rakkaus on muun muassa uhrautumista toisten puolesta, anteeksi antoa, iloa, pahan muistelemattomuutta. Rakastaminen ei ole kuitenkaan jokin suoritus, johon löytyy valmis resepti, vaan se on elävää, hengittävää ja luovaa toimintaa, jonka päämääränä on kasvaa hänen kaltaisekseen ja ennen kaikkea hänen yhteyteensä, joka itse on Rakkaus.
Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä. Tämä aarre on annettu meille saviastioihin, jotta emme luulisi sen tulevan itsestämme. Jumala, joka sanoi, tulkoon valo pimeyteen, on antanut myös meidän pimeyteemme valon eli rakkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoilta, kun me etsimme häntä ja pyydämme häneltä vilpittömästi: Auta ja opeta minua rakastamaan. Se on henkilökohtainen, mutta myös koko yhteisöä koskettava salaisuus, joka paljastuu vähitellen, mitä enemmän me rukoilemme.
Rukous on siis avain rakkauteen ja sitä tulee harjoitella, kuten mitä tahansa muutakin taitoa. Ensimmäisenä päivänä yksi minuutti, sitten kaksi ja niin edelleen. Ja näin jatkaen, mitä enemmän olemme kääntyneenä Kristuksen puoleen, sydämemme lämpiää ja täytymme valolla, ilolla ja rakkaudella ja lopulta huomamme, että emme ole enää yksin, vaan Kristuksen, Jumalamme kanssa kaikkialla ja koko ajan.
Rukoilu on mielen, ruumiin ja sielun kääntymistä Kristuksen puoleen ja juttelua sanoilla tai sanoitta seisten hänen edessään odottaen. Me odotamme häntä virittäytyen kaikin aistein keskittymään, kuten silloin kun emme oikein kuule toisen puhetta kunnolla. Ojentaudumme ja odotamme, että Hän puhuu. Jatkuvasti uudestaan ja uudestaan etsimme Hänen kasvojaan. Tämä on valvomista: jatkuvasti Kristuksen valitsemista ja mielemme keräämistä takaisin harhailevista ajatuksista. Ja kun annamme aikaamme ja jakamattoman huomiomme Hänelle, ja kun olemme rauhoittuneet ja valinneet vakaasti olla Hänen luonaan, Hän lopulta puhuu. Näin kuolleet, tyhjissä ja häviävissä asioissa askartelevat ajatuksemme heräävät lopulta eloon ja mielemme nousee, ainakin hetkellisesti ylös, arjen yläpuolelle. Saamme maistaa Jumalan suloista rakkautta, joka sytyttää meissä rakkauden liekin roihuamaan.
Mieleni tekisi lopettaa tähän, mutta Kristus vaatii jatkamaan ja antaa meille vielä toisen, yhtä tärkeän käskyn: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Miksi lähimmäisen rakastaminen on yhtä tärkeää?
Jos sanomme, että rakastamme Jumalaa, mutta vihaamme tai olemme katkeria veljellemme tai sisarellemme, olemme Evankeliumin mukaan valehtelijoita. Emme voi myöskään lähestyä Jumalaa, jos emme sovi ensin veljen tai sisaren kanssa, kun olemme vielä matkalla uhraamaan eli matkalla kirkkoon liturgiaan tai esimerkiksi illalla rukoilemaan. Kylmyys lähimmäiseen tekee seinän siis myös meidän ja Jumalan välille. Jumalan rakastaminen näkyy myös siis suhteessamme lähimmäiseen.
Miten lähimmäistä sitten tulee rakastaa? Edelleen se on luovaa Jumalan toimintaa meissä, joka voi saada mitä erilaisimpia muotoja, jotka eivät aina käy järkeen. Perusperiaate on kuitenkin varmasti se, että uhrautumalla toisen puolesta olemme todennäköisesti oikealla tiellä. Arjen tohinassa emme kuitenkaan uhraudu monesti, vaan saatamme käydä kauppaa, jossa pelaamme aina vähän omaan pussiin: otan hiukan isomman palan, haluan ostaa halvalla ja myydä mahdollisimman kalliilla, tee sinä se, niin minä teen tämän tai en tee tätä, kun et sinäkään tehnyt tuota. Tällainen ajattelu kumpuaa kuitenkin ahneudesta ja voi olla hyvin salattua, koska ihminen monesti uskottelee itselleen toimivansa oikein ja olevansa oikeutettu moniin asioihin. Unohtakaamme kuitenkin tällaiset itsekkäät ajatukset ja uhratkaamme itsemme toisten puolesta, sillä sen suurempaa rakkautta ei ole. Antakaamme kukkurallinen ja tiukkaan puristettu runsas mitallinen aikaamme ja resurssejamme lähimmäisillemme sekä myös vihamiehillemme, sillä ”millä mitalla te mittaatte, sillä mitalla myös teille mitataan”. Ja näin kun toimimme, keräämme aarteita taivaaseen, jossa ”ruoste ei raiskaa, varkaat eivät murtaudu asuntoihin eivätkä koit syö reikiä villapaitoihin”.
Ja kun emme aina osaa rakastaa tai rukoilla, niin nähkäämme oma savisuutemme ja pyytäkäämme nöyrästi Herralta: ”Opeta minua rakastamaan, minä en osaa. Katso minä olen maan tomua. Anna aarre tähänkin saviastiaan ja opasta minua!” Lukekaamme myös pyhien elämänkertoja, joista näemme, miten todella normaali ihminen rakastaa ja toimii erilaisissa tilanteissa tai jos emme jaksa lukea, niin katsokaamme vaikka uhrautumisesta ja urheudesta kertovia elokuvia, joista saamme hyvän esimerkin, miten toimia oikein. Näin vakaasti edeten, Jumalan armon, pyhien esirukouksien ja sakramenttien avulla, hyviä esimerkkejä seuraten ja vilpittömästi anoen, Jumala puhdistaa meidän astiamme vähitellen, valaisee mielemme ja asettuu lopulta asumaan sydämeemme. Ja niin opimme rakastamaan kuten Hän, joka on maailmaa niin rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka uskoo Häneen, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Aamen.
Pastori Antti Partiainen
