Diakoniatyöntekijä Anneli Tamme joulukiireiden keskellä: ”Tärkeintä on läsnäolo ja kohtaaminen”

Helsingin ortodoksisen seurakunnan diakoniassa on meneillään vuoden kiireisin aika. Jouluna ihmisten avuntarve nousee esille kaikkein selkeimmin ja avunpyyntöjen määrä kasvaa monikymmenkertaisesti. Ja jokaista pyritään kohtaamaan ja mahdollisuuksien mukaan auttamaan.

Tämän vuoden alussa seurakunnan diakoniassa työnsä aloittanut Anneli Tamme on nyt ensimmäistä joulua jakamassa avustuksia. Työtä on paljon, mutta se ei lannista.

– Ihailen urheita kollegoja, ketkä kohtaavat ihmisiä diakoniaruokailussa ja jakavat avustuksia pääkaupunkiseudulla, koska siellä on entinen tarvetta, huokaisee Anneli.

– Olen kohdannut useita murheellisia iäkkäitä ihmisiä. He ovat kysyneet apua joulusiivoukseen ja pyytäneet hetkeksi juttelemaan sekä kahvittelemaan.

Auttamisesta tulee joulumieli. Diakoniassa auttamistyö ei kuitenkaan rajoitu tiettyyn vuodenaikaan tai taloudellisiin avustuksiin, vaan se on ammatillista kohtaamista ja tukemista läpi vuoden.

– Diakoniatyö on minulle elämäntapa ja kutsumus. Haluan sitoutua työhön niin kauan, kuin Jumala suo. Ihmisten kohtaaminen on minulle hyvin luontevaa, kertoo Anneli Tamme.

Anneli Tamme on koulutukseltaan sosionomi ja hän on muun muassa aiemmin työskennellyt lastensuojelussa. Sosiaalityöntekijän työ ei kuitenkaan tuntunut omalta.

– Kun lähdin sielunhoidon peruskurssille Tartossa vuonna 2010, koin ensimmäisen kerran olevani kotona. Sitten opiskelin sielunhoitoterapiaa ja lopulta suoritin teologian maisterin tutkinnon Tallinnassa The Institute of Theology of the Estonian Evangelical Lutheran Church instituutissa. Ja lisää opintopisteitä sain suorittaa ortodoksisessa Pyhän Platonin seminaarissa. Erikoistuin sielunhoitoon ja diakoniatyöhön.

Tutkinnon gradun yhteydessä Anneli tutki Suomen ortodoksisen kirkon diakoniatyötä. Tuolloin työ seurakunnassa oli pelkkänä haaveena. Matka seurakunnan diakoniatyöhön on ollut pitkä ja monivaiheinen. Kuitenkin jokaisesta mutkasta ja koettelemuksesta on ollut hyötyä juuri tässä työssä ja vähempiosaisten kohtaamisessa.

Lapsuus rajametsissä

Puheliasta, nauravaista ja valoisaa Annelia kuunnellessa on hyvin vaikea uskoa, että hänen ensimmäinen äidinkielensä oli viron viittomakieli ja hänen ensimmäinen kosketuksensa ulkomaailmaan hän koki vasta koulun ensimmäisellä luokalla. Hän kasvoi Neuvostoliitossa Viron rajakylässä kuuron isoäitinsä kanssa.

– Kasvoin keskellä metsää, eikä meillä ollut televisiota tai mitään muutakaan kosketusta ulkomaailmaan.  Ajattelin, että tämä on tällainen maailma.

Koulussa Anneli sai oppia ja harjoitella viroa sekä myöhemmin venäjää. Nyt Anneli puhuu myös erinomaista suomea.

Äitiinsä Anneli tutustui vasta aikuisena, ollessaan 35-vuotias.

– Äiti jätti minut heti syntymäni jälkeen isoäitini kasvatettavaksi ja lähti maailmalle esikoistyttärensä kanssa. Samalla menivät välit ja yhteydenpito poikki.

Anneli on kuitenkin pystynyt antamaan äidillensä anteeksi.

– Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olin asunut isoäitini, Mamman, kanssa, koska muuten en olisi se, kuka nyt olen.

Lapsuuden eristäytyneet olosuhteet vaikuttavat kuitenkin edelleen, vaikka tätä ei ulkopuolinen huomaa.

– Pelkään edelleen paikkoja, joissa on paljon ihmisiä. Pelkään ihmisiä, mutta tarvitsen ja rakastan ihmisiä. Siinä on paradoksi.

Koettelemukset johdattivat kirkon yhteyteen

Työssään diakoniatyöntekijänä Anneli Tamme kohtaa paljon ihmisten rikkinäisyyttä, addiktioita, sairauksia ja köyhyyttä. Myös Annelin omassa perheessä on riittänyt koettelemuksia, joiden turvin myös avuntarvitsijan tilannetta voi olla helpompi ymmärtää.  Annelin entinen aviomies sairastui alkoholismiin ja monien vaikeiden vaiheiden kautta liitto päättyi avioeroon.

– Ymmärsin, etten pysty parantamaan häntä, enkä kyennyt enää kantamaan sitä taakkaa. Kunnioitin häntä kuitenkin lasteni isänä ja pidimme yhteyttä, kunnes kaksi vuotta sitten sain suruviestin: hän menehtyi alkoholin yliannostukseen.

33:n vuoden iässä Anneli koki sanojensa mukaan ”Kristuksen vuoden”, jonka aikana hän kävi läpi uupumuksen, avioeron ja masennuksen. Tämä kaikki sai hänet kääntymään Jumalan puoleen – ja ihmeiden ja johdatuksen kautta hän tuli uskoon ja kirkon yhteyteen.

– Käännyin viimeisenä oljenkortena Jumalan puoleen ja huusin: Anna minulle sielunrauha! Neljän kuukauden päästä alkoi tapahtua. Yhtäkkiä sain lahjaksi Raamatun, sitten voitin matkan Siinain niemimaalle Pyhän Katariinan luostariin. Lähdin johdatuksesta opiskelemaan sosiaalityötä. Työharjoittelussa matkustimme Pyhtitsan luostariin ja siellä minut kastettiin.

Nyt Anneli on jo ollut parikymmentä vuotta kirkon jäsenenä. Suomeen Anneli Tamme muutti vuonna 2007. Taustalla oli pojan autismikirjon häiriö. Virossa ei ollut samanlaisia palveluja tarjota kuin Suomessa.

– Halusin auttaa sen verran, että lapset seisovat omilla jaloillaan. Aikuiset lapset eivät saisi olla vanhemmasta enää riippuvaisia.

 

Koettelemuksista eheäksi – ”Jumala voi kääntää heikkoudet vahvuudeksi ja auttaa kantamaan lähimmäisten taakkoja”

Anneli kokee vaivattomana kulkea ihmisen rinnalla, tukea, lohduttaa, kohdata – ja olla ennen kaikkea läsnä.

– Olen kohdannut omat haavani ja eheytynyt. Eräänä päivänä huomasin, etteivät menneet enää pysty satuttamaan. Tämän jälkeen sitä pystyy kulkemaan toisten rinnalla puolueettomasti. Asiat eivät enää takerru kiinni eivätkä jätä jälkiä.

Myös terapiasta oli aikoinaan hyötyä. Nyt kuitenkin terapiassa opitut menetelmät jäävät yhä enemmän taka-alalle.

– Tärkeintä on olla kokonaisvaltaisesti läsnä. Kuten Raamatussa opetetaan: itkemme itkevien kanssa ja nauramme nauravien kanssa. Se on diakoniassa tärkeintä.

Yksi kohtaaminen viime aikoina kuitenkin kosketti Annelia sydänjuuria myöten. Se oli pysäyttävä kohtaaminen haavoittuneen ukrainalaisen sotilaan kanssa Jorvin sairaalan teho-osastolla.

– Kohtaamiseni jälkeen jotakin jäi mukaani. Itkin koko kotimatkan. Oli niin raskasta nähdä, kuinka pahoissa kivuissa tämä mies oli ja mitä sota oli tehnyt hänelle. Hän ei kuitenkaan itse sanonut sanaakaan sodasta. Tarjosin sotilaalle Valamon Jumalansynnyttäjän ikonia. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: Ikoni ei ole syyllinen. Jätä vain ikoni vierelleni.

Pian kohtaamisen jälkeen Anneli jo auttoi Suomessa asuvaa venäläistä, joka oli juuri menettänyt lähiomaisensa.

– Haluan tavoittaa kaikkia, ketkä tarvitsevat apua ja tukea, enkä haluaisi, että kukaan kokisi jääneensä unholaan. Maantieteellisesti laajassa seurakunnassa tämä tuottaa välillä haasteita ja ihmisiä asuu myös syrjäisillä seuduilla.

Rukous aina matkassa mukana

Anneli Tamme puhuu mielellään rukouksen merkityksestä.

– En lähde aamulla liikkeelle ilman rukousta ja työmatkat käytän yleensä rukoilemiseen.

Matkan varrella Annelille on vakiintunut rukous: ”Herra armahda jokaista ihmistä, ketä kohtaan tämän päivän aikana ja olkoon hän tai he minulle siunaukseksi ja minä heille siunaukseksi.”

– Tämä auttaa näkemään jokaisen ihmisen Jumalan lähettämänä. Silloin ei voi miettiä, että joku on paha tai hyvä. Vaan olemme kaikki ihmisiä ja jokainen on lähimmäinen.

Rukousnauha kulkee diakoniatyössä mukana, samoin Jeesuksen rukous. Laukussaan Tamme myös kantaa siunattua öljyä. Ihmiset saattavat pyytää diakoniatyöntekijää myös rukoilemaan puolestaan.

– Rukous on meidän aarre. Ja se on meidän hengellinen ase. Rukoilen jatkuvasti kohtaamieni ihmisten ja rauhan puolesta niin Ukrainassa kuin kaikkialla maailmassa.

Anneli Tamme elää tässä hetkessä eikä juuri suunnittele tulevaa. Yksi toive hänellä kuitenkin on. Suorittaa ortodoksisen teologian opinnot Joensuussa Itä-Suomen yliopistossa.

– Etsin kaikessa Jumalan tahtoa. Ja toivon voivani toimia diakoniatyössä pitkään ja olla mahdollisimman monelle siunaukseksi.