Äskettäin eläköitymisestään ilmoittanut Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo piti 7.6. Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokousedustajille vahvan puheen, jossa hän kommentoi myös Moskovan patriarkaatin toimintaa.
Asiasta kerrotaan Suomen ortodoksisen kirkon 10.6. julkaisemassa tiedotteessa:
Puheen keskiössä oli vertaus laupiaasta samarialaisesta.
”Ennemmin tai myöhemmin me kaikki kohtaamme kärsivän ihmisen. Nykyään heitä on yhä enemmän yhteiskunnassamme. Päätöstä siitä, otetaanko tievarresssa haavoittuneena makaavat mukaan vai jätetäänkö heidät huomiotta, voidaan käyttää kriteerinä arvioitaessa kaikkia taloudellisia, poliittisia, sosiaalisia ja uskonnollisia hankkeita.
Meidän on joka päivä päätettävä, olemmeko hyviä samarialaisia vai välinpitämättömiä sivustakatsojia. Ja jos laajennamme katseemme omaan elämäämme sekä koko maailman historiaan, olemme tai olemme olleet kuin jokainen vertauksen hahmoista. Meissä kaikissa on jotakin haavoittuneesta miehestä, jotakin ryöväristä, jotakin ohikulkijasta ja jotakin laupiaasta samarialaisesta.”
Arkkipiispa korosti, että vertausta ei pidä lukea liian kapeasti. Kyse ei ole yksin hengellisen elämän piiriin kuuluvista valinnoista:
”Voimme nähdä selvästi, kuinka sosiaalinen ja poliittinen toimettomuus muuttaa monet maailmamme osat autioituneiksi ja asuinkelvottomiksi alueiksi. Kuinka kansalliset ja kansainväliset kiistat jättävät suuren määrän marginaalissa olevia tienvarteen.”
Arkkipiispa huomautti myös, että nykyaikana kristittyjen tehtävää maailmassa toteuttavat usein aivan muut tahot:
”Vertauksessa erottuu myös yksi hämmentävä yksityiskohta ohikulkijoista: he olivat uskonnollisia. Tätä yksityiskohtaa ei pidä jättää huomiotta. Paradoksaalista kyllä ne, jotka usein väittävät olevansa uskonnottomia, voivat joskus toteuttaa Jumalan tahdon käytännössä paremmin kuin itse uskovaiset.”
Moskovan patriarkaatissa ei enää havaittavissa ortodoksisuuden häiveitä
Arkkipiispa Leo kommentoi puheessaan myös ortodoksisen maailman nykytilaa.
”Ortodoksinen kirkkoperhe on kriisissä ja jakautunut. Aikamme on synnyttänyt uudenlaisen totalitaarisen myytin ja ideologian, joka on naamioitu ortodoksiseksi, mutta ei todellisuudessa edusta kristillisyyttä. Tunnistin vielä muutama vuosi sitten Moskovan patriarkaatissa ortodoksisuuden häiveitä, mutta sen tilalle on tullut venäläinen messianismi, ortodoksinen fasismi ja etnofyletismi. Jälkimmäinen harha tuomittiin Konstantinopolin paikallissynodissa jo 152 vuotta sitten.
Venäjä katsoo nyt olevansa ainoa hyvän voima maailmassa, joka vastustaa lännen ”langennutta” pahuutta. Tämä puolestaan on manikealaista harhaoppia, jossa maailma on jaettu vastakkainasetteluihin – valoon ja pimeyteen, hyvään ja pahaan ja niin edelleen.”
Kirkkopoliittisen tilanteen muutokset ovat heijastuneet myös Suomeen:
”Olen luonnollisesti myös huolestunut, ettei paikalliskirkkomme kanoninen alue ole säästynyt venäläiseltä ekspansiopyrkimykseltä. Aikamme ”ryöväri”, samarialaisvertausta lainatakseni, löytää yleensä liittolaisia niistä, jotka kulkevat ohi ja katsovat muualle. Valitettavasti kyse ei ole aina ohitse kulkemisesta, vaan kuten tiedämme, Ukrainassa käytävä hyökkäyssota on saanut siunauksen ja jopa ”pyhän” epiteetin.”
Puheensa lopuksi arkkipiispa Leo alleviivasi kirkon yhtenäisyyden merkitystä kristillisen toiminnan lähtökohtana:
”Normit, joita evankeliumissa asetetaan meidän toiminnallemme, ovat rehellisyyden nimissä korkeita, emmekä pysty täyttämään niitä omin voimin. Niistä on kyllä lupa puhua, ja niistä täytyy puhua. Emme voi kuitenkaan toimia omin voimin todella kristillisellä tavalla – se on mahdollista vain siten, että yhdistymme Kristuksessa yhdeksi perheeksi yhdessä kirkossa, joka on aina vahvempi kuin eristäytyneiden, itseensä kietoutuneiden yksittäisten jäsenten summa.”
Teksti: Suomen ortodoksinen kirkko