Kauhua ja pyhyyttä

On taas se aika vuodesta, kun ikkunoilla loistavat irvistävät oranssit kurpitsat, pyhäinpäivä lähestyy ja oma Ortodoksinen kirkkomme juhlii pyhiä Karjalan valistajia. Ehkäpä kauhistelun sijaan tämä olisikin aika miettiä mitä pyhä on, mitä pyhyys meille tarkoittaa ja onko se asia, joka saa meidät katsomaan maailmaa ja kenties toimimaankin siinä jollain erityisellä tavalla? Kun itse katson maailmaa, näen siinä loputtomasti kauhua, sodan pommitusten alla elävien lasten silmissä, nälän riuduttamien tuskaisissä kasvoissa, tulvien ja luonnonmullistusten tähden kotinsa menettäneiden hädässä, ja missä vain mistä annan uutisten minulle kertoa. En tarvitse enempää kauhua elämääni, ajassa on sitä kyllin. Ennemminkin tarvitaan iloa, ja huumoria rakkautta ja toivoa, muuten ei jaksa. Ja jos nyt jollekulle naamiaisasut sellaista tuottaa, juhlikoot. Pitää vain samalla kohdistaa katse oikeaan suuntaan ja osata erotella asiat ja niiden luonne ja henki toisistaan.

Omat ensimmäiset lapsuuden kokemukseni pyhyydestä liittyvät luontoon, ja sinne ne monesti liittyvät edelleen. Voisiko joku kiistää luonnon pyhyyden, luomakunnan pyhyyden? Silti me teemme jatkuvasti niin, me ihmiset. Tänä viikonloppuna me muistelemme menneitä sukupolvia ja läheisiämme. Mutta muistamisen, pyhyyden piiriin me emme lue kaikkia niitä muita “vähäisiä veljiämme ja sisariamme” jotka Jumala on asettanut tätä samaa luomakuntaa asuttamaan. Sivilisaatiomme ns. kehitys on tuottanut miljoonia marttyyreitä, olipa kyse sitten kaloista, linnuista, eläimistä, kasveista tai kokonaisista ekosysteemeistä. Eikä tässä nyt ole kysymys mitä syömme tai juomme, vaan siitä miten me paikkamme luomakunnassa ymmärrämme. Jos siis luomakunta on pyhä ja siinä elävät eläimet, kasvit ja kaikki elollinen, olemmeko ymmärtäneet tämän todella ja toimineet sen mukaan. Emme! Siksi kauhu ei yllä vain ihmisten maailmaan vaan kauas sen yli kaikkeen elämään maapallolla. Se on yksinäisen Hömötiaisen silmissä hakkuuaukion reunalla, kun pesäpuut on kaadettu ja talvivarastot tuhottu, tai Helmipöllön hapuilevassa katseessa, kun se turhaan etsii pesäpuuksi sopivia lahopuita. Se näkyy hapettoman merenpohjan kaloissa, kun ne haukkovat tuskaisesti kiduksillaan ja se näkyy taivaalta putoilevissa myrkkyjen kalvamissa pörriäisissä. Kauhu lamaannuttaa miljardien broilerien, sikojen ja nautojen sydämet, kun ne vaistoavat teurasautojen tulevan, päivästä päivään, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen. Kaiken tämän me teemme ja olemme tehneet vähäisille veljillemme ja sisarillemme, kaiken tämän oman onnemme tähden.

Kun siis metsäkone ylittää joen, se on meille oppitunti pyhyydestä niin kuin elämä ylipäänsä, jos vain olemme tarkkana ja osaamme katsoa oikein. Mitä siis näen, ihmisenkö töissään koneen ohjaksissa, kaidalla polulla hankkimassa leipää otsansa hiessä? Katsonko jokeen ja onko siellä maailmoja, joiden kieltä en puhu, kokonaisia maailmoja, veljiä ja sisaria? Kenen oikeudet ajavat yli toisten vai ajavatko? Mihin katseeni kohdistuu, kun etsin pyhää? Osaanko vastata pyhyyden kutsuun. Entä voisivatko kirkkomme pyhät opastaa meitä? Voisimmeko oppia heidän suhteestaan eläimiin ja luontoon? Voisimmeko ottaa oppia myös niiltä, jotka vielä ymmärsivät harmoniaa ja kaiken liittymistä kaikkeen kuten vaikkapa Duwamish- heimopäällikkö Seattle:

”Tämän me tiedämme. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle. Tämän me tiedämme. Kaikki luontokappaleet ovat yhtä kuin veri, joka liittää suvun yhteen. Kaikki luodut ovat yhtä. Mitä tapahtuu maalle, tapahtuu maan pojille. Ei ihminen kutonut elämän kudosta. Hän on vain sen säie. Mitä hän kudokselle tekee, sen hän tekee itselleen.”

Siunattua Karjalan valistajien juhlaa!

Isä Petri