Arkkipiispa Elian puhe Ukrainan sodan vuosipäivänä: ”Vaikeneminen ei ole meille valinta”

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia piti rauhanrukouspalveluksessa Ukrainan puolesta puheen, joka on julkaistu ensimmäiseksi Suomen ortodoksisen kirkon sivuilla. Puhe on julkaistu myös seurakunnan sivuilla ja sen voi kuunnella sekä katsoa Helsingin ortodoksisen seurakuntamme YouTube-kanavalla rukouspalveluksen taltioinnista (kohdasta 34 minuuttia):

 

Arkkipiispa Elian puhe rauhanrukouspalveluksessa Ukrainan sodan vuosipäivän aattona

Kunnioitettu Ukrainan suurlähettiläs Olga Dibrova,

Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet,

Kokoonnumme tänään muistelemaan sitä helmikuista aamua, joka kolme vuotta sitten repi auki maailmamme totutun järjestyksen ja paljasti sen haurauden, jota emme olleet halunneet nähdä. Olemme tulleet yhteen rukoilemaan rauhan puolesta, mutta myös tunnustamaan sen totuuden, että Ukraina jatkaa yhä taisteluaan ja jokainen meistä kantaa vastuun siitä, ettei tämä taistelu muutu merkityksettömäksi historian hämärässä.

Nämä kolme vuotta – kolme talvea, kolme kevättä – ovat olleet meille ankara opettaja. Ne ovat olleet koetus kestävyydelle – uskon, inhimillisyyden ja rakkauden koetus aikana, jolloin maailma pursuu vihaa kuin haava märkää. Ne ovat pakottaneet meidät kohtaamaan pelon syvimmän olemuksen: sen juuret eivät lepää yleiskäsitteissä vaan konkreettisessa todellisuudessa, joka ei anna itseään kieltää. Tässä koettelemuksessa olemme tulleet kasvokkain sen ikiaikaisen kysymyksen kanssa, joka on vaivannut jokaista sukupolvea: miksi pahuus saa kukoistaa, kun hyvyys näyttää niin hauraalta?

Olemme joutuneet tunnustamaan, kuinka muutamien harvojen käsissä lepää valta, joka voi muuttaa kotimme, kaupunkimme ja kokonaiset kansakunnat palavaksi helvetiksi. Olemme kuulleet äitien itkun, jotka eivät enää koskaan näe lapsiaan – äänen, joka kaikuu läpi historian jokaisen sodan ytimessä. Ukrainan maaperällä tämä ei ole enää uhkakuva vaan polttava todellisuus, joka pakottaa meidät katsomaan suoraan aikamme syvimpään pimeyteen. Tämä katse pimeyteen ei ole valinnainen – se on moraalinen velvollisuutemme aikana, jolloin hiljaisuus merkitsisi myötäsyyllisyyttä.

Itä-Ukrainan savuavat rauniot, Mariupolin, Butšan ja Izjumin murskautuneet kadut todistavat meille sen epäinhimillisen julmuuden, mistä suuret ajattelijat muinoin ovat meitä varoittaneet: kuinka ihmisen sisäinen maailma ja moraaliset valinnat voivat muuttaa paratiisin helvetiksi, kuinka syvällä meissä asuu kyky sekä rakentaa että tuhota. Ylitsemme pyyhkivä pelon aalto nousee tästä karusta tiedosta – ymmärryksestä, että aseiden varjot voivat langeta minä hetkenä hyvänsä lasten leikkikenttien ylle, että sodan liekit voivat levitä tuulen tavoin maasta toiseen.

Ja juuri lapset kantavat tämän sodan raskainta taakkaa. Tätä ihmisyyden haavaa syventää erityisen tuskallisella tavalla Venäjän järjestelmällinen, tuhansien lasten väkivaltainen siirtäminen kodeistaan Venäjälle. Jokainen näistä lapsista on pyhä Jumalan kuva, ääretön arvo itsessään. Heidän erottamisensa perheistään rikkoo sekä jumalallista että inhimillistä järjestystä vastaan – se on rikos, joka huutaa taivaaseen asti.

Vaikeneminen ei ole meille valinta. Kirkkomme ei saa vaieta, kun Jumalan kuvaksi luotuja lapsia käytetään sodan välineinä. Emme voi vaieta tuhansien viattomien kuolemasta, emme voi kääntää katsettamme raunioista, jotka todistavat ihmisyyden pimeimmästä puolesta. Meidän äänettömyytemme olisi kuin toinen kuolema uhreille, joiden muisto vaatii meitä puhumaan.

Tiedämme myös, että oikeudenmukaisuus ei synny itsestään – se on puolustettava. Se versoo niiden sydämissä, jotka eivät taivu pelon edessä, jotka pysyvät totuudessa, vaikka se polttaisi kuin tuli. Meidän velvollisuutemme on sekä rukoilla että toimia, sillä tämä sota ei ole vain alueiden valtaamista – se on hyökkäys sitä ihmisen pyhää arvoa vastaan, jonka Jumala on meihin jokaiseen asettanut.

Kristuksen sana rauhasta, joka ylittää maailman tarjoaman rauhan (Joh. 14:27), kajastaa ennen pitkään myös sota-ajan pimeyteen. Se ei ole vain aseiden vaikenemista tai sopimusten allekirjoittamista – se on syvempää, todellisempaa, kestävämpää. Se on rauhaa, joka kumpuaa luottamuksesta Jumalaan, joka on turvanamme myös silloin, kun maailma palaa ympärillämme. Tämä rauha on kuin vastavalo sodan pimeydessä, todistaen että pyhä ei ole kadonnut maailmasta, vaikka se näyttäisikin murtuvan.

Rauhan ja väkivallan välisessä jännitteessä kohtaamme kristillisen toivon perimmäisen luonteen. Mutta meidän on myös tunnustettava rehellisesti: ulkoinen maailmamme ei muutu rauhan valtakunnaksi pelkällä toiveajattelulla. Maailma pysyy haavoineen ja raunioituneine kaupunkeineen todistuksena siitä, kuinka kaukana olemme vielä Jumalan valtakunnasta. Tämä lopullinen muuntuminen sodan maailmasta rauhan valtakunnaksi odottaa sitä eskatologista päivää, jolloin kaikki luodaan uudeksi, kun aika ja ikuisuus kohtaavat toisensa Jumalan lupauksessa.

Tänään rukoilemme Ukrainan puolesta. Pyydämme Herralta suojelusta maataan puolustaville, lohdutusta niille, jotka ovat menettäneet rakkaimpansa, voimaa niille, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa. Pyydämme takaisin kaapattuja lapsia, haavojen paranemista – sekä fyysisiä että henkisiä. Anomme totuuden voittoa valheesta. Jokainen näistä rukouksista on kuin pisara valtameressä, mutta juuri näistä pisaroista muodostuu se virta, joka lopulta uudistaa maan.

Seistessämme tänään tämän kolmivuotisen sodan muiston äärellä, tunnustamme sekä pelon painavat syyt että Kristuksen rauhan syvän voiman. Mitä enemmän kasvamme luottamuksessa, sitä enemmän koemme sitä rauhaa, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Olkoon tämä päivä meille muistutus siitä, että suurimmankin pelon keskellä voimme löytää sisäisen rauhan, joka kasvaa kuin sinapinsiemen sydämissämme, kunnes se alkaa muuttaa maailmaa ympärillämme.

Tämä on toivomme ja tiemme – tämä on myös Ukrainan perintö tuleville sukupolville. Varjelkoon Herra Ukrainaa ja sen kansaa pyhässä huomassaan.