Päivän sana 
Päivän pyhät 
Arkkipiispa Elia rukouspalveluksessa rauhan puolesta. Palvelus toimitettiin Ukrainassa Ukrainan sodan alkamisen vuosipäivänä. Kuva: Khrystyna Martyniuk
Ortodoksisen kirkon sosiaalieettisessä ohjelmassa (Maailman elämän edestä, 2020, https://ort.fi/kirkko-ajassa/maailman-elaman-edesta/) meitä kutsutaan ”jatkuvasti vaalimaan itsessämme laupeuden näkökykyä, jolla yksin voimme nähdä Kristuksen kasvot jokaisessa veljessämme ja sisaressamme, jokaisessa ’vähäisistä’, jotka meidän tulisi kohdata kuin kohtaisimme itse Kristuksen” (Matt. 25:40). Tämä kutsu ei ole vain kaunis ajatus, vaan elävä todellisuus, joka ilmeni konkreettisesti Kristuksen omassa elämässä. Hän kohtasi usein muiden hyljeksimiä ihmisiä. Kristus pysähtyi esimerkiksi Bartimaioksen, sokean kerjäläisen huudon äärellä väkijoukon yrittäessä vaientaa miehen (Mark. 10:46–52). Kristus ei kulkenut ohi, vaan kysyi: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Näin hän antoi toivon niille, joilta maailma oli sen riistänyt.
Kristus opetti rakkaudesta ja myös eli sen todeksi: Hän kosketti spitaalisia, joita kukaan muu ei uskaltanut lähestyä (Matt. 8:1–4), söi syntisten ja välistävetäjien kanssa skandaalin uhallakin (Matt. 9:10–13), ja antoi pienen lapsen esimerkiksi taivasten valtakunnasta (Matt. 18:1–5). Jokaisessa kohtaamisessa Hän palautti ihmisarvon niille, joilta yhteiskunta oli sen riistänyt. Sama kutsu koskee myös meitä: nähdä Kristuksen kasvot niissä, joita muut eivät näe.
Kirkko on profeetallinen ääni, joka ei voi vaieta epäoikeudenmukaisuuden edessä. Se ei asetu poliittisten puolueiden palvelijaksi, mutta se ei saa myöskään kätkeä totuutta. Jos kirkko sen tekee, muuttuu se vain instituutioksi, joka on hukannut äänensä. Kun kirkko nyt valmistautuu tuleviin vuosiin, tärkeintä ei ole paperien määrä, vaan se, että pysymme uskollisina evankeliumin ytimelle. Tulevassa kirkolliskokouksessa käsiteltävä strategia 2026–2030 nostaa esiin kirkon mission: ”kutsuu kantamaan vastuuta heikossa asemassa olevista ihmisistä, myös pakolaisista ja koko luomakunnasta”. Samalla esitetään laadittavaksi vuonna 2026 valtakunnallinen diakoniaohjelma, jossa haetaan laajaa ekumeenista yhteistyötä. Jokainen pakolainen, jokainen koditon, jokainen syrjäytynyt on meille kutsu kohdata Kristus itse (Matt. 25:35).
Jos Kristuksen opetuksesta pitää nostaa esiin yksi asia, on se lähimmäisen rakastaminen. ”Minun käskyni on: rakastakaa toisianne niin kuin minä olen rakastanut teitä” (Joh. 15:12). Tämä rakkaus ei ole tunnetta vaan tekoja – se on Kristuksen rakkauden jäljittelyä, joka ”ei tavoittele omaa etuaan” (1. Kor. 13:5). Ketkä ovat sitten lähimmäisiämme? Vastaus on yksiselitteinen: kaikki avuntarvitsijat lähellä ja kaukana. Jos vähäisimmät sisaret ja veljet olivat Kristukselle kaikkein rakkaimpia, eivätkö he ole sitä myös meille? Kristuksen seuraajaksi pyrkivän ei siten tule ohittaa Hänen esimerkkiään siitä, kuinka kohdata lähimmäinen, kuinka puolustaa kaikkein heikompia ja hyljeksityimpiä lähimmäisiämme. Vapahtaja ei erotellut ihmisiä ’meihin ja heihin’. Eikä Hän kysynyt ansaitseeko joku apua. Kristuksen motiivina oli yksinkertaisesti rakkaus.
Tästä kirkko pitää tiukasti kiinni, kuten pitivät ne tuhannet ja taas tuhannet kirkon marttyyrit, jotka ovat todistaneet Kristuksen rakkaudesta omalla verellään. Me uskomme persoonalliseen totuuteen, Kristukseen, johon koko elämämme ja olemassaolomme on kiinnitetty. Siksi emme voi tinkiä heikoimpien rakastamisesta joidenkin tämän hetken trendien takia. Sitoutuminen totuuteen ja rakkauteen yhdistää meidät Jumalaan ja hänen iankaikkiseen valtakuntaansa.
Mutta emme saa juuttua pelkästään sanojen tasolle. Jos Jumalan sana ei tule meissä lihaksi eli ellei se muutu teoiksi – käsiksi, jotka palvelevat, jaloiksi, jotka kulkevat hädänalaisten luo ja sydämeksi, joka sykkii Kristuksen rakkaudesta kaikkia kohtaan – on kaikki turhaa, tekopyhää ja vahingollista. Jokaisen meistä tuleekin tarkkaan tutkia omaa elämäänsä tässä suhteessa ja kysyä itseltään: seuraanko oikeasti Kristusta myös teoissa?
+ Elia
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa