Arkkipiispa Elian paimenkirje suuren paaston alkaessa: Sydämen autiomaa ja laupeuden teot

Suuren paaston kutsuessa meitä jälleen hengelliselle matkalle, ajatukseni kääntyvät autiomaahan – tuohon pyhään koettelemuksen ja kirkastumisen tilaan. Kuten Kristus itse kasteen jälkeen astui paaston tielle autiomaahan Pyhän Hengen johdattamana (Matt. 4:1), niin mekin astumme nyt paaston pyhään erämaahan, jossa sekä kiusaukset että Jumalan armo paljastuvat hätkähdyttävällä tavalla.

Autiomaa ei ole pelkästään maantieteellinen paikka, vaan se on ennen muuta hengellinen tila, jossa kohtaamme todellisen minämme Jumalan kasvojen edessä. Se tila riisuu minuutemme kaikista kerroksista, joita olemme vuosien saatossa rakentaneet suojaksemme. On miltei paradoksaalista huomata kuinka elämä kaupungeissa, ihmisten keskellä, on usein syvempi erämaa kuin itse autiomaa. Se on paikka, jossa voimme kadottaa itsemme keinotekoisten tarpeiden ja halujen loputtomaan hiekkamyrskyyn.

Kirkkomme traditiossa pyhät isät ja äidit ovat kautta aikojen etsineet autiomaan hiljaisuutta – ei paetakseen kutsumustaan maailmassa, vaan löytääkseen luomakunnan ja oman elämänsä syvimmän tarkoituksen. Egyptin ja Palestiinan erämaaisillä ja -äideillä oli elämänviisautta, joka paljastui juuri autiomaassa, jossa sekä pimeyden että jumalallisen valon todellisuudet tulevat täydellisesti näkyviksi. Heidän todistuksensa on puhutellut meitä läpi vuosisatojen – se on kuin aavikolta löydetty kaivo, jonka syvyydestä heijastuu sekä omat janoavat kasvomme että kirkkaiden vesien läpi avautuva näkymä toiseen todellisuuteen.

Suuri paasto kutsuu meitä kirkkoon ja tämän kutsun meille esittää itse Vapahtaja. Erämaassa Hän sanoi kiusaajalle ”Ei ihminen elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta, jonka Jumala lausuu.” (Matt. 4:4). Tämä ei ole vain ohje vaan se on jokaiselle esitetty kutsu tulla osallistumaan kirkon liturgisesta elämästä. Jumalanpalvelusten runsaasti katettu pöytä, joka paaston aikana saa oman, ainutlaatuisen luonteensa, avaa meille ikkunoita tuonpuoleiseen täyteyteen, jossa Kristuksen rakastava läsnäolo kohtaa meidät hymnien, rukousten ja katumuksen sakramentin kautta. Tämä katumuksen ja armahtavaisuuden kokemus ohjaa hengellisen kompassin tavoin luodun Luojansa eteen, ainoaan luonnolliseen ja sen oikeaan järjestykseen. Paastonajan ainutlaatuisen liturgisen elämän kautta nousemme elämämme tyhjyydestä vähitellen kohti Herramme ylösnousemuksen pelastusjuhlaa.

Paasto kutsuu myös laupeuden tekoihin. Muinaisen kirkon marttyyri-diakoni Laurentius, roomalaisten viranomaisten vaatiessa kirkon aarteita luovutettavaksi, esitteli heille köyhiä ja sanoi: ”Tässä ovat kirkon aarteet.” Tämä yksinkertainen ele paljastaa laupeuden tekojen sakramentaalisen luonteen – niissä emme ainoastaan toteuta moraalivelvollisuuttamme, vaan kohtaamme itse Kristuksen, joka samaistuu nälkäisiin, janoisiin, kodittomiin, alastomiin, sairaisiin ja vangittuihin (Matt. 25:35–40). Laurentiuksen todistus kutsuu meitäkin näkemään köyhien kasvot ikoneina, joissa Kristuksen kärsimys ja kunnia heijastuvat.

Paaston luonne heijastuu konkreettisissa jälleenrakentamisen ponnisteluissa, joita sisaremme toteuttavat Etiopiassa, Amharan Woldiassa ja AfarinAbaalbassa – alueilla, joissa häviö ja tuho ovat olleet käsinkosketeltavia. Filantropian ry:n suuren paaston keräyksen kautta meille avautuu mahdollisuus osallistua tähän rakkauden sakramenttiin, jossa antamisen liturgia liittää meidät näkymättömin sitein näihin naisiin, joiden elämässä paasto ei ole hengellinen harjoitus vaan vaihtoehdotonta todellisuutta – heidän jokapäiväistä kamppailuaan selviytymisestä.

Näiden naisten elämä paljastaa meille paaston perimmäisen merkityksen uudella tavalla: kun me vaurauden keskellä omaehtoisesti rajoitamme aineellista yltäkylläisyyttämme, he opettavat meille, kuinka niukkuuden keskellä voi silti kasvaa toivo, yhteisöllisyys ja uudelleenrakentamisen armo. Heidän kokemuksensa muistuttaa meitä siitä, että todellinen köyhyys ei ole niinkään materiaalin puutetta, vaan syvää yksinäisyyttä ja merkityksettömyyttä – erämaamme voi olla yhtä paljon sisäinen kuin ulkoinen.

Näillä alueilla, joita taistelut, ryöstöt ja järjestelmällinen hävitys ovat koetelleet, nämä naiset ovat ryhtyneet hiljaiseen mutta syvältä kumpuavaan uudelleenluomisen työhön. Heidän sitkeytensä ja toivonsa keskellä tuhoa muistuttaa meitä erämaavaelluksen ihmeestä: juuri kaikkein karuimmin koeteltu maaperä puhkeaa ihmeellisimpään kukoistukseen Jumalan hoivaavassa kosketuksessa, kuten profeetta Jesaja meille todistaa: ”Aavikko iloitsee, autiomaa iloitsee, aro riemuitsee, se puhkeaa kukkaan! Kuin lilja kukkikoon maa.”. (Jes. 35:1).

Vaikka kohtaisimme omalla pyhiinvaelluksellamme kompastumisia, on hyvä tiedostaa että Jumalan hyvässä armotaloudessa kaikki palvelee Hänen pelastussuunnitelmaansa (Room. 8:28). Mitä voimakkaammin vastustajamme taistelee, sitä kirkkaammin loistaa Kristuksen ylösnousemuksen voitto (1. Kor. 15:54–57)! Paaston kipeimmissäkin hetkissä, epäonnistumisten ja lankeemuksien keskellä, löydämme jälleen Jumalan kädet, jotka nostavat meidät yhä uudelleen ylös johdattaen meitä eteenpäin.

Kulkekaamme siis tämä paastonaika yhdessä kirkkoperheenä – ei raskasmielisinä, vaan toivon täyttäminä pyhiinvaeltajina, sydän täynnä kirkasta surumielisyyttä mutta silti vakuuttuneina autiomaan takana odottavasta ylösnousemuksen ikuisesta valosta. Se valo kirkastaa vähitellen jokaisen matkamme askeleen (Joh. 8:12). Siinä autiomaassa ja sen pyhässä tilassa, voimme löytää todellisen minämme ja samalla Kristuksen, joka on kaiken olemisen alkulähde.

Elia

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa

Arkkipiispa Elia paaston paimenkirje on julkaistu ensimmäiseksi Suomen ortodoksisen kirkon sivuilla.