Arkkipiispa Leo: ”Koskaan ei ole liian myöhäistä”

Kirkkovuotemme ajassa on rytmi, joka muodostuu syntymästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Oma henkilökohtainen kilvoituselämämme ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti. Eksymme ja kaadumme matkalla monta kertaa, aloitamme – saamme aloittaa – alusta uudelleen. Tämä vain osoittaa, ettemme me ihmisinä ole kertakaikkisesti valmiita, eikä mikään tässä ajassakaan kehity tasaisesti nousevassa linjassa. Kirkkovuotemme on jälleen tullut suurta juhlaa edeltävään taitekohtaan, jolloin tehtävänämme on ymmärtää ja kunnioittaa sen rytmiä ja seurata sitä kuuliaisesti. Nyt on se hetki, jolloin teemme sen yhdessä, yhtaikaa.

Reilun kuukauden päästä Maria Egyptiläisen sunnuntaina kuulemme Kristuksen eräälle fariseukselle osoittamat sanat liittyen paheellista elämää viettäneeseen naiseen: ”Sinä et suudellut minua tervehdykseksi, mutta hän ei ole saavuttuaan muuta tehnytkään kuin suudellut jalkojani. Sinä et voidellut päätäni oliiviöljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Siksi sanon sinulle: Hänen monet väärät tekonsa on annettu anteeksi, ja niinpä hän rakasti paljon. Se taas, jolle annetaan vain vähän anteeksi, rakastaa vain vähän” (Luuk. 7:45–47). Ne sopivat myös tähän sovintosunnuntain päivään, jolloin pyydämme ja saamme lähimmäisiltämme anteeksi.

Saatamme joskus käydä hyvin toivottomiksi, kun toteamme, ettei meillä ole minkäänlaista valtaa menneeseen. Olemme kaikki tehneet elämässämme virheitä ja tiedämme, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Jotkut virheet ovat pieniä, korjattavissakin olevia asioita. Jotkut ovat sen sijaan suurempia: esimerkiksi varomaton sana tai teko voi aiheuttaa pitkäkestoisen riidan tai pahimmassa tapauksessa vahingoittaa toista ihmistä pysyvästi – jopa riistää hänen henkensä. Kun sana on sanottu, teko tehty, niitä ei voi vetää enää takaisin.

Murheemme ei ole kuitenkaan siinä, että olemme kenties pilanneet oman tai lähimmäisemme elämän, vaan siinä, että uskottelemme katumuksen olevan liian myöhäistä. Evankeliumi osoittaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Maria Egyptiläisen sunnuntaievankeliumin syntinen nainen on tästä ainutlaatuinen esimerkki. Ei ole toista evankeliumin kohtaa, jossa Vapahtajamme niin kirkkaasti ja selkeästi sanoo, että suurin paha ihmisen elämässä, eli synti, voi tulla suurimmaksi siunaukseksi. Ei siis ole totta, etteikö meillä olisi valtaa menneeseen. Meidän tarvitsee vain katumuksen sakramentissa mennä syntimme kanssa Kristuksen luokse ja osoittaa syntimme hänelle. Hänen suuri ilonsa on saada rakastaa syntimme pois.

Pitääkö meidän sitten tehdä enemmän syntiä saadaksemme enemmän anteeksiantamusta ja siten enemmän rakkautta? Ei todellakaan! Ainoastaan silloin, kun kadumme rikkomuksiamme, voivat ne synnyttää suuremman rakkauden. Emme voi samanaikaisesti katua ja jatkaa synnin tekemistä. Elämästämme ei koskaan puutu syntiä. Mitä lähempänä olemme Jumalaa, sitä selvemmin havaitsemme, että syntiä on melkein kaikessa, mitä teemme. Ehkä ei niinkään pahoina tekoina, vaan toimimattomuudessamme. Siinä, ettemme tee mitä meidän pitäisi.

Useimmat synneistämme ovat laiminlyöntejä. Meidän pitäisi rakastaa Jumalaa kaikesta voimastamme. Tämähän on ensimmäinen käsky, joka koskee kaikkia ihmisiä. Mutta hyvin usein – ja tämä on valitettavan todellista – emme rakasta häntä edes kymmenesosalla kaikesta voimastamme. Meidän siis ei tarvitse tietoisesti jatkaa tällä tiellä. Syntiä on elämässämme kyllä yllin kyllin. Sen sijaan avatkaamme silmämme sillekin mahdollisuudelle, että se, mikä meitä orjuuttaa, voi kantaakin meissä hedelmää. Se joka saa paljon anteeksi, rakastaa paljon, kuten Kristus mainitsi. Apostoli Paavali todentaa tämän myös sanoessaan: ”missä synti moninkertaistui, siellä armosta tuli mittaamaton” (Room. 5:20). ”Jumala näet sulki kaikki tottelemattomuuden vankilaan voidakseen antaa kaikille armahduksen” (Room. 11:32), jatkaa hän.

Tänään sovintosunnuntaina mieleni tekee myös kysyä, mitä olisi tapahtunut Juudakselle, jos hän olisi kavalluksensa jälkeen heittäytynyt Jeesuksen jalkojen juureen ja pyytänyt anteeksi. Sopivampaa on kuitenkin kysyä, mitä meidän omasta elämästämme voi tulla, jos vain otamme pienen askeleen pimeydestä valoon, synnistämme Jumalan armahtavaisuuteen.

”Synninkatumuksenovet avaa minulle, oi Elämänantaja, sillä aamusta varhain pyrkii Sinun pyhään temppeliisi minun henkeni, joka kantaa peräti saastutettua ruumiin temppeliä, mutta Sinä, armollinen, puhdista se laupiaalla armollasi”. Olemme valmistautuneet tämän katumusveisun laulamisella neljänä valmistussunnuntaina suureen ja pyhään paastoon. Millaisena nuo katumuksen ovet, jotka pyydämme Jumalaa meille avaamaan, lopulta avautuvat, on meistä kustakin kiinni. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä kurkottaa kohti niitä. Ei koskaan.

Antakaa siis anteeksi minulle isät, sisaret ja veljet, Jumala antakoon anteeksi myös teille ja armahtakoon meitä kaikkia.