Arkkipiispa Leo rauhanrukouspalveluksessa: Todellinen rukous on myös tekoja

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Viimeisen vuoden aikana maailma on seurannut Venäjän käynnistämää epäoikeudenmukaista ja väkivaltaista hyökkäyssotaa Ukrainaan. Näinä tragedian ja murheen aikoina olemme rukoilleet hartaasti niiden puolesta, joiden elämään tämä säälimätön hyökkäys on vaikuttanut. Humanitaarisen tragedian vaikutukset tuntuvat kaikkialla Ukrainassa, sen naapurimaissa ja koko maailmassa.

Väkivalta maailmassa on synkeä ilmentymä langenneesta todellisuudestamme ja inhimillisyytemme epätäydellisyydestä. Väkivalta on synti, joka on täydellisessä ristiriidassa sen kutsumuksen kanssa, jota varten meidät on luotu: kantamaan meissä Jumalan luoman perinnön kirkkainta kuvaa ja samalla kasvamaan hänen kaltaisuuteensa. Koska väkivalta on syntiä, niin mitään sotaa ei voida koskaan kutsua ”pyhäksi”.

Tänään Ukrainan sodan syttymisen vuosipäivänä joku voi kenties kysyä, mikä merkitys rukouksella lopulta on? Olemme aivan varmasti tiedostaneet ukrainalaisten hädän, olemme kuulleet tragediasta. Kun katsomme uutisia, olemme inspiroituneita Ukrainan kansan uskomattomasta periksiantamattomuudesta ja kyvystä kohdata hirvittäviä vastoinkäymisiä sellaisella rohkeudella, jota kukaan ei odottanut. Samalla tiedämme, mitä Ukraina tarvitsee nyt. Mutta tämän ohella meillä on myös tapana, oman turvallisen elämämme suojasta, kaukana sodan eturintamasta, pohtia sodan järjettömyyttä ja kääntyä Jumalan puoleen kysyen: ”Etkö huomaa? Mitä aiot tehdä? Miten aiot poistaa tämän tai tuon hädän? Oletko unohtanut velvollisuutesi ihmiskuntaa kohtaan?”

Sanomme tätä rukoukseksi, mutta onko se sitä?

Todellinen rukous on paitsi sanoja, myös tekoja. Se syvenee askeleen ottamisena suoraan konfliktin ja suurimman hädän ytimeen. Kristittyinä teemme näin, sillä Kristuksessa, hänen persoonassaan, näemme ratkaisevan, lopullisen askeleen ottamisen esimerkin. Hän ei ole aneleva puolustaja tai puolueeton sovittelija, joka laatii sopimusehtoja osapuolten välille. Hän ottaa epäröimättä paikkansa ja osoittaa lopullista solidaarisuuttaan ihmisen ja Jumalan välimiehenä. Hän ei osoita solidaarisuuttaan vain harvoja ja valittuja kohtaan – niitä kohtaan, jotka tunnistavat hänet tai uskovat häneen. Hänen solidaarisuutensa ulottuu jokaiseen ihmiseen. Hän ei ole jakolinjalla, jossa ihmiset luokitellaan hyviin ja pahoihin, uskoviin tai epäuskoisiin. Hän ei katso uskontoa, rotua eikä yhteiskuntaluokkaa. Hän samaistuu jokaiseen.

Moni kotimaastaan paennut ukrainalainen on menettänyt kaiken. Monista on tullut täysin turvattomia, jopa epätoivottuja siellä, minne pakomatka on heidät vienyt – hyljeksittyjä, halveksittuja, avuttomia ja äärimmäisen haavoittuvia. Haluan kuitenkin sanoa heille tämän: Kristuksessa Jumala on paljastanut itsensä haavoittuvana, avuttomana, halveksittavana, voitettuna ja nujerrettuna, maahan tallottuna ja hyljeksittynä. Niin kauan, kun tiedostamme tämän, ymmärrämme, että meillä on Jumala, joka ei häpeä meitä. Jumalahan on samaistunut kaikkeen siihen, mitä me olemme. Hän on samaistunut kurjuuteemme, köyhyyteemme ja osattomuuteemme. Tulemme ymmärtämään myös, ettei meillä ole mitään syytä epäillä Jumalan rakkautta, sillä hän rakasti meitä niin paljon, että oli valmis tulemaan yhdeksi meistä ja uskomaan meihin ehdottomasti.

Tämä on meidän Jumalamme, joka seisoo nyt maailman ja sen historian keskipisteessä. Hän seisoo nyt myrskyn silmässä ja kutsuu meitä seisomaan rinnallaan, osallistumaan ja sitoutumaan palvelevan rakkauden asein. Suomalaisina ortodoksisina kristittyinä meidän tulisi osoittaa rukouselämämme kypsyys juuri työssä ja toiminnassa puutteen, hädän ja sodan poistamiseksi sen totuuden pohjalta, että Kristus on maailman valo ja Vapahtaja – rauhan ruhtinas. Maailmamme tarvitsee Kristusta juuri nyt, enkä epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi antava Ukrainan kansalle kirkkaan tulevaisuuden.