Päivän sana 
Päivän pyhät 
Auttavainen ja nöyrä seurakunnan palvelija on poissa.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan rovasti, Hämeenlinnan alueen pappi isä Aki Johannes Leskinen siirtyi tuonilmaisiin 24. heinäkuuta 2025.
Hän menehtyi heinäkuun paahtavien helteiden keskellä sydänperäiseen sairauskohtaukseen kotonaan Lahdessa.
Kesän pitkä kuuma kausi vei mukanaan kaiken hauraan, hyttyset, pienet perhot ja rakkaan kaksoisveljeni.
Aki syntyi Joensuussa kylmänä pakkasyönä 3. helmikuuta 1960, meistä kaksosista ensimmäisenä. Hän oli minua, kaksoissisartaan, vajaa puoli tuntia vanhempi. Synnyimme seitsenkuisina keskosina ja perheen ainoina lapsina.
Leikimme lapsena paljon yhdessä, teimme kolttosiakin ja olimme vallattomia, kuten lapset ovat. Rakensimme suuria lumihevosia ja leikimme tyynysotaa niin, että höyhenet lensivät. Muistan Akin ujona ja kilttinä lapsena, itse olin pippurisempi. Aki oli kova kiipeilemään. Aistin vanhempiemme ainaisen valppauden, sillä Aki kiipesi korkealle pihapuihin ja talomme katolle. Kotikylällä isot pojat kiusasivat herkkää veljeäni, mutta hän kasvoi muita suuremmaksi ja päihitti heidät.
Jo pienestä pitäen vanhempamme Eino ja Helvi Leskinen (os. Piiroinen) korostivat kasvatuksessaan ortodoksisen uskon ja karjalaisten perinteiden merkitystä. Molemmat vanhemmat olivat ortodokseja, äiti Liperistä ja isä Impilahden Purovaarasta. Ortodoksisuus ja Eino-isän Laatokankarjalainen kulttuuri muodostuivat Liperin Ylämyllyn kylään rintamamiestaloon asettuneelle perheelle eräänlaiseksi etniseksi identiteetiksi, joka monin tavoin vaikutti Akin elämänvalintoihin. Kulttuuri oli perheessä läsnä. Äiti oli kirjastonhoitaja. Molemmat vanhemmat lukivat kirjallisuutta ja lauloivat kuorossa.
Aki kasvoi ortodoksisen sukuyhteisön keskellä, jossa laulettiin ja naurettiin paljon, vietettiin aikaa yhdessä ja tehtiin retkiä Valamon luostariin sekä osallistuttiin Verkkolammen ortodoksisten lasten leireille.
Tuleva isä Aki puuhaili ponomarina alle kymmenvuotiaana kuusikymmentäluvun lopussa Taipaleen ortodoksisessa kirkossa Viinijärvellä. Hän päätti ilmeisen pienenä, että pappi hänestä isona tulisi. Se lie ollut kutsumus, ja hän päätyi ahkeroimaan unelma-ammatissaan vuosikymmeniä, ensin Hyvinkään ja Riihimäen pappina, Lahden kirkkoherrana ja viimeiset vuotensa Helsingin seurakunnan rovastina toimialueenaan Hämeenlinnan laaja alue. Isä Aki oli rakastettu paimen Hämeenlinnassa ja aktiivi tiistaiseuralainen. Hän kunnosti kirkkoa ja viime vuosinakin voimien jo uupuessa sairauden tähden hän teki aina kotikäyntejä seurakuntalaisten luokse, kun pyydettiin.
Mutta oli Akissa vahva maallinen puolensakin. Hän piti puutöistä, nikkaroinnista, koneista ja autojen rassailuista. Ne taidot hän oppi suurkone- ja matka-asentajana toimineelta isältään, joka korjasi aikanaan koneet kuin koneet junien vetureista sukulaisten minimorriksiin ja pösöihin. Hyvän ystävänsä, isä Paavo Ratilaisen kanssa Aki rassaili teini-iässä autoja ja pörräsi Paavon kanssa yhdenkin kerran vanhan kärryn loppuun kotimme läheisellä soramontulla, tietty vanhemmilta luvatta.
Akilla oli tapana sanoa, että jos hän ei olisi pappi, hän olisi puuseppä tai sairaanhoitaja. Isä Akilla oli voimakas auttamisen halu. Siitä hänet muistetaan. Hän oli lähimmäisen auttaja, se oli hänen identiteettinsä.
Hän näki ihmisen, ei arvostellut läheisiään eikä tuominnut ketään, vaan hyväksyi ihmisten erilaisuutta ja puolusti tasa-arvoa ollen alati heikoimpien puolella.
Ihmisenä veljeni oli herkkävaistoinen, lämmin ja hyväntuulinen, nöyrä ja vaatimaton.
Kävimme yhdessä Joensuun yhteiskoulua ja musiikkiluokkaa. Teini-iässä Aki soitti selloa ja pianoa sekä lauloi koulun kuorossa. Illat kuluivat jääkiekkoa pelatessa, aktiivina partiolaisena ja eräretkillä Lapissa. Akin hyvä ystävä isä Jukka Alava muisteli, että Aki oli niin innokas partiopoika, että sai humoristisen kunnianimen veteraanipartiolainen.
Kirkon tehtäviin Akia opasti varmasti enomme, Joensuun ortodoksinen kirkkoherra Erkki Piiroinen. Aki valmistui Kuopion ortodoksisesta seminaarista vuonna 1983. Seminaariaikaansa hän muisteli lämmöllä. Seminaari oli sisäoppilaitos ja yhteishenki oppilaiden kesken rikkumaton. Kun kolttosia tietenkin tehtiin ja joku sai nuhteita, kaikki puolustivat häntä.
Opiskeluvuosinaan Aki työskenteli Lieksassa kanttorin sijaisena ja asepalveluksen jälkeen puolustusvoimien pääesikunnassa vastaten koko Suomen alueen ortodoksisten varusmiesten kirkollisista ohjelmista ja ortodoksipäivistä.
Papin opintojen jälkeen hän opetti Helsingin kouluissa uskontoa ja työskenteli ONL:n tehtävissä.
Nikkaroinnin ja puutöiden tarve vei hänet yhdeksänkymmentäluvulla osakkaaksi Helsingin Vuorikadulla sijainneeseen Aadamin Arkki – antiikki- ja huonekaluliikkeeseen. Aki verhoili ja kunnosti antiikkimööpeleitä suurlähetystöille ja hotelleille.
Töittensä ohessa hän teki aiemmin aktiivisesti kirkon avustustyötä Venäjän Karjalassa. Suomen sotaveteraaniliitto myönsi Akille tänä vuonna tammenlehvän kunniamerkin hänen pitkästä työstään sotiemme veteraanien hyväksi.
Vielä tänä kesänäkin hän omistautui lempiharrastukselleen vieraillen läheisen ystävänsä kanssa kesäteattereissa.
Akin yksityinen elämä oli pienimuotoista, vaatimatontakin, ja rakkauden täyttämää. Akin tärkein aarre oli hänen intialainen adoptiopoikana Ajai Nikolas, jolle hän antoi kaikkensa. Isänä kaksoisveljeni oli turvalllinen ja horjumaton, arkinen ja huumorintajuinen.
Ajai Nikolaksen sanoin, ”vaatimattomattomasta elämästään huolimatta isäni oli yksi rikkaimpia ihmisiä, koska hänen sydämessään oli tilaa kaikille”.
Olimme läheisiä. Ikävä on pohjaton.
Akia jäävät syvästi kaipaamaan 19-vuotias Ajai Nikolas, siskon perhe, suku, työtoverit, seurakuntalaiset ja laaja ystäväpiiri.
Ollos iäti muistettu, sinä rakkaamme autuuteen kutsuttu.
Auli Leskinen
Akin kaksoissisko
Isä Akin panihida ja muistotilaisuus Hämeenlinnassa Jumalansynnyttäjän Tihvinäläisen ikonin kirkossa (Erottajakatu 2, Hml) lauantaina 13.9. klo 15.
Tilaisuus on kaikille avoin.
Iankaikkinen muisto isä Akille!