Isä Kimmo Kallinen tuomiosunnuntaista Mamren tammisto-kanavalla: Näkyykö rakkaus teoissamme?

Kuinka rakkaus ilmenee teoissamme? Entä tunnistammeko hengellisen nälän ja kohtaammeko lähimmäisemme?

Uspenskin katedraalin ja Helsingin alueen pappi isä Kimmo Kallinen piti 5.2.2026 Mamren tammisto-YouTube-kanavalla opetuspuheen Tuomiosiunnuntaista ja koittavasta paastosta. Opetuksen voi kuunnella kanavalla yllä olevasta ikkunasta tai puheen voi lukea seurakuntamme sivuilla.

 

Tuomiosunnuntain sanoma ei kuitenkaan tarkoitettu meille pelotteluksi, vaan pikemminkin herättelyksi. Viesti on selkeä – onko meissä aitoa rakkautta Jumalaa ja toinen toistamme kohtaan? Ja tuleeko tuo rakkaus näkyväksi elämässämme?

Tuomiosunnuntai – paasto alkaa

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Ortodoksisessa kirkkovuodessa me olemme pian suuren ja pyhän paaston kynnyksellä. Kirkko tuntee ihmisen – sen, ettei muutos synny hetkessä. Siksi meitä ei heitetä suoraan syvään päähän, vaan johdatetaan paastoon vähitellen, valmistusviikkojen kautta. Paasto ei ole vain ruokavaliota koskeva muutos, vaan sydämen ja sielun uudistumista, ja se vaatii aikaa, kypsymistä ja tahtoa.

Valmistusviikot päättyvät pian. Tulevana sunnuntaina vietämme tuomiosunnuntaita – pysäyttävää, mutta samalla armollista muistutusta siitä, mitä kohti kuljemme. Ja jo viikon päästä astumme itse suuren paaston pyhälle tielle.

Tuomiosunnuntain evankeliumi on peräisin Matteuksen evankeliumista, ja se kuuluu Raamatun vakavimpiin ja puhuttelevimpiin kertomuksiin: vertaus Viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31–46). Kristus kuvaa siinä hetkeä, jolloin Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan, kaikkien enkeliensä kanssa, ja istuutuu valtaistuimelleen jakamaan ihmiskunnan lampaisiin ja vuohiin. Lampaille Hän lupaa valtakunnan, joka on ollut heitä varten valmiina maailman perustamisesta saakka (Matt. 25:34), mutta vuohille Hän julistaa tuomion – eron Jumalan yhteydestä (Matt. 25:41).

Tämän jaon peruste ei ole se, mitä olemme ulkoisesti tehneet, kuinka viisaita olemme olleet tai miten moitteettomasti olemme noudattaneet erilaisia sääntöjä. Kristus katsoo jokaisen sydämeen. Hän kysyy meiltä jokaiselta: onko rakkautemme tullut näkyväksi teoissamme? Sillä rakkaus on ihmisessä sisältä päin lähtevää, todellista elämää – ei ulkonainen suoritus.

Evankeliumissa Kristus samaistuu nälkäisiin, janoisiin, kodittomiin, alastomiin, sairaisiin ja vangittuihin. Ortodoksisen uskon syvimpien totuuksien ytimessä on ajatus, että Kristus ei ole vain kuva, jonka näemme ikonissa, vaan Hän tulee meitä vastaan jokaisessa kärsivässä ihmisessä.

Evankeliumissa luetellut kärsimykset ovat konkreettisia ja fyysisiä – nälkä, jano, kodittomuus, häpeä, sairaus ja vankeus eivät ole kadonneet maailmasta vieläkään. Mutta ne ovat myös hengellisiä todellisuuksia: sisäistä tyhjyyttä, janoa, juurettomuutta, rikkinäisyyttä, sielun haavoja ja riippuvuuksia. Juuri siksi tuomiosunnuntai on niin tärkeä paastoon valmistava pyhä. Se avaa silmämme näkemään sekä oman että toistemme sisäisen nälän ja haavoittuvuuden – ja kutsuu meitä vastaamaan niihin rakkaudella.

Hengellinen nälkä

Kristus sanoo: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä.” Me tunnistamme helposti fyysisen nälän tunteen. Mutta entä hengellinen nälkä? Väitän, että tänäkin päivänä hengellinen nälkä kurnii niin monen ihmisen sielussa. Se näyttäytyy heille elämän merkityksen kaipuuna. Se on ihmisen sisäinen, äänetön huuto: ”Onko minun elämälläni mitään tarkoitusta? Onko Jumala olemassa, ja onko Hän minua varten?” Tällainen nälkä voi yhtälailla asua sellaisessa ihmisessä, joka käy kirkossa, kuten myös hänessä, joka ei ole koskaan uskaltanut astua kirkon ovesta sisään.

Kuinka usein sinä kohtaat ihmisen, joka ovat täynnä tietoa mutta jolla on uskon ja toivon nälkä? Vai tunnistatko myös itsesi seisomassa hengellisessä nälkäjonossa?

Suuri paasto kysyy meiltä jokaiselta: kuinka ruokit sieluasi? Ja annatko toisille ihmisille sitä ravintoa, jota olet itse saanut – lohdutusta, kuuntelemista, läsnäoloa ja rakkautta?

Hengellinen jano

Jeesus jatkaa: ”Minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda.” Hengellinen jano on kaipuuta Jumalan läheisyyteen, elävään yhteyteen Hänen kanssaan. Se on sielun janoa, joka näyttäytyy esimerkiksi silloin, kun rukouskin tuntuu vaikealta. Kun Jumala tuntuu olevan kaukana.

Usein meidänkin sielumme on janoinen, vaikka sen myöntäminen voi olla vaikeaa. Ortodoksinen paasto on elävän veden lähteen äärelle palaamista. Se sammuttaa janomme. Kirkon jumalanpalvelus- ja rukouselämä, katumuksen ja Herran pyhän ehtoollisen sakramentit ovat lähteitä, joista Kristus itse tarjoaa meille kaipauksen ja janon sammuttavaa elävää vettä.

Ja kun me kerran olemme saaneet sammuttaa janomme pyhyyden lähteestä, voisiko meistäkin tulla toinen toisillemme rakkauden vesimalja, jonka tarjoama vesi rohkaisee sanoin ja teoin, muistuttaa siitä, että Jumala ei hylkää, vaikka joskus elämässä tuntuu siltä.

Kodittomuus ja hengellinen juurettomuus

”Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne,” sanoo Kristus. Hengellinen kodittomuus on juurettomuutta. Tunne siitä, ettei kuulu mihinkään. Että on ulkopuolinen – jopa kirkossa. Moni tänäkin päivänä kokee hengellistä kodittomuutta – esimerkiksi somekulttuurin paineiden, yksinäisyyden tai riittämättömyyden tunteiden kautta.

Kirkkoa verrataan usein kotiin. Ja sellainen se tulisi ollakin, ei vain hurskaille ihmisille, vaan myös kaikille särkyneille. Kuitenkin niin monet tuntevat ulkopuolisuutta kirkossa. Paaston kynnyksellä meidän on hyvä kysyä itseltämme: olemmeko rakentamassa kirkosta kotia vai sen ympärille muureja? Otammeko vastaan etsivän kulkijan vai asetammeko ehtoja kotiin tulemiselle?

Kuten evankeliumissa kuulimme, Kristus samaistuu häneen, joka seisoo oven ulkopuolella. Paasto on aika avata sydämemme ovi ja ottaa jokainen ihminen vastaan rakkaudella.

Alastomuus ja häpeä

Evankeliumin vertaus jatkuu: ”Minä olin alaston, ja te vaatetitte minut.” Hengellinen alastomuus on häpeää. Se on kokemus siitä, että oma syntisyytemme, heikkoutemme tai menneisyytemme tekee meidät kelvottomiksi. Emme halua, että kukaan näkee, millaisia me heikkoudessamme olemme.

Paasto on katumuksen aikaa. Katumus ei kuitenkaan ole häpeän suohon uppoamista, kelvottomuuden alle musertumista. Se on pukeutumista uusiin vaatteisiin. Kristuksen edessä me saamme riisua häpeämme ja ottaa vastaan jumalallisen armon, joka antaa meille jälleen uuden toivon ja suunnan.

Kun minä kohtaan haavoittuneen toisen ihmisen, kysymys kuuluu: lisäänkö hänen häpeäänsä vai autanko häntä pukeutumaan toivon vaatteisiin?

Sairaus ja sielun haavat

Seuraavaksi Kristus puhuu vankeudesta: ”Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa.” Synti on hengellinen sairaus. Se voi ilmetä vaikkapa masennuksena, katkeruutena, epätoivona tai hengellisen elämän lamaantumista. Kuten fyysiset sairaudetkin myös hengelliset sairaudet vaativat parantuakseen aikaa ja oikeita lääkkeitä.

Sairaudesta puhuessaan Kristus ei sano: ”Te paransitte minut”, vaan: ”Te kävitte minun luonani.”
Olipa sairaus fyysistä tai hengellistä, sairaan viereen asettuminen on usein suurin lahja. Paasto opettaa meille kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja hiljaisuutta, jotta oppisimme olemaan toistemme rinnalla myös silloin, kun sairauden kipu ei ole vielä parantunut.

Suuri paasto ei ole vain muutos ruokavaliossamme. Se on sydämemme avaamista. Se on valmistautumista kohtaamaan Kristus niin alttarilla kuin lähimmäisessä.

Vankeus ja sisäinen sidonnaisuus

Viimeinen Kristuksen mainitsema koettelemus on vankeus: ”Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.” Läsnäolosta on kyse myös silloin, kun on kyse hengellisestä vankeudesta. Vankeus voi olla riippuvuutta, pelkoa, ahdistusta, vihaa, jokin menneisyyden taakka, joka ei päästä irti. Sisäinen vankeus voi olla myös uupumusta, suorituspaineita tai itseensä kohdistuvaa ankaruutta. Se voi olla ajatus siitä, että ”minulla ei ole enää toivoa, minä en enää voi muuttua”.

Kristus astuu myös näihin vankiloihin. Ja joskus Hän tekee sen meidän kauttamme – kun emme hylkää toisiamme, vaan rukoilemme, uskomme ja rakastamme silloinkin, kun muutos näyttää mahdottomalta.

Tuomiosunnuntain kutsu

Hyvät ihmiset, tämän sunnuntain nimi – tuomiosunnuntai – kuulostaa uhkaavalta. Tuomiosunnuntain sanoma ei kuitenkaan tarkoitettu meille pelotteluksi, vaan pikemminkin herättelyksi. Viesti on selkeä – onko meissä aitoa rakkautta Jumalaa ja toinen toistamme kohtaan? Ja tuleeko tuo rakkaus näkyväksi elämässämme? Rakkauden kaksoiskäsky kuuluu: Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:37–39; Mark. 12:30–31).

Sillä vasta silloin, kun me elämme rakkaudessa, me tulemme näkyviksi sellaisina ihmisinä, joista Jumalan luomassa ihmisyydessä on kyse. Tämä on paaston kutsu. Kutsu rakkauteen.

Suuri paasto ei ole vain muutos ruokavaliossamme. Se on sydämemme avaamista. Se on valmistautumista kohtaamaan Kristus niin alttarilla kuin lähimmäisessä – myös hänessä, joka on hengellisesti nälkäinen, janoinen, koditon, alaston, sairas tai vangittu.

Kun me nyt olemme piakkoin astumassa suureen paastoon, kulkekaamme tätä tietä nöyryydellä ja rakkaudella. Ja muistakaamme Kristuksen sanat: ”Totisesti minä sanon teille: kaiken minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Aamen.

---

Opetuspuhe on julkaistu ensimmäiseksi Mamren Tammisto-YouTube-kanavalla.