Päivän sana 
Päivän pyhät 
”Meitä vaivaa niin sanottu perävaloilmiö: kun lapsi on kastettu, koko perhettä ei useinkaan enää kirkossa nähdä", isä Teo Merras kiteyttää.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan pappi Teo Merras sai vastikään valmiiksi Doctor of Ministry -tutkinnon Pyhän Vladimirin ortodoksisessa teologisessa seminaarissa. Valmistujaisia vietettiin kolmen esipaimenen juhlan yhteydessä 30. tammikuuta Crestwoodissa, New Yorkissa.
Suomessa ei ole vastaavaa tohtorintutkintoa, joten Doctor of Ministry -tutkintonimikettä on vaikea kääntää suomeksi. Kyseessä on kuitenkin akateeminen jatkotutkinto.
Pyhän Vladimirin seminaari (St. Vladimir’s Orthodox Theological Seminary) on yksi kolmesta Amerikan ortodoksisen kirkon eli OCA:n alaisuudessa toimivasta, Pohjois-Amerikassa sijaitsevasta ortodoksisesta korkeakoulusta. Näissä kaikissa annetaan ammatillista ja akateemista teologista koulutusta.
Valmistuminen edellytti kaiken muun ohessa laajaa opinnäytetyötä, jonka isä Teo palautti joulukuussa 2019. Hän mietti päättötyönsä aihetta pitkään, mutta päätyi sitten pohtimaan kirkkoamme hyvinkin konkreettisesti koskettavaa ongelmaa: nuorten perheiden ”katoamista” seurakunnan aktiivisesta osallisuudesta.
”Meitä vaivaa niin sanottu perävaloilmiö: kun lapsi on kastettu, koko perhettä ei useinkaan enää kirkossa nähdä. Päättötyössäni halusin paneutua siihen, kuinka tätä ilmiötä voisi torjua”, isä Teo kertoo.
Myöhäistetty liturgia avuksi?
Professori Grant Whiten ohjaaman päättötyön nimi kuuluu kokonaisuudessaan: Baptismal practice and teaching in the contemporary orthodox church in Finland. A search for new tools to retain families within parish life after baptism. Vapaasti suomennettuna nimi on suunnilleen ”Nykyajan kastekäytäntö ja kasteopetus Suomen ortodoksisessa kirkossa. Etsimässä uusia työkaluja siihen, kuinka saada perheet pysymään osallisina seurakunnan elämästä kasteen jälkeen.”
Valmistujaiskuvassa keskellä OCA:n johtaja, Washingtonin arkkipiispa ja koko Amerikan ja Kanadan metropoliitta Tiihon, oikealla puolellaan Pittsburghin arkkipiispa Melchisedek ja vasemmalla New Yorkin ja New Jerseyn arkkipiispa Michael. Valmistuneiden kanssa kuvassa on myös seminaarin papistoa ja seminaarin johtaja, rovasti Chad Hatfield. Kuva: Krista Merras
Yksi lapsiperheiden kokema haaste oli sunnuntain liturgian suhteellisen aikainen ajankohta, joka vaatii ehkä jopa viikon ainoan kiireettömän ja perheen yhteisen aamun uhraamista lähtövalmisteluille.
”Tietenkin jumalanpalvelus on myös perheen yhteistä aikaa, mutta aikainen sunnuntaiaamun lähtö koettiin lapsiperheissä tietynlaisena kynnyksenä.”
”Yksi tapa ottaa lapsiperheiden tarpeita huomioon voisi olla esimerkiksi se, että sunnuntain liturgia toimitettaisiin myöhemmin. Tätä ajatusta voi toki vastustaa paastosäännöllä, mutta onhan meillä asia ratkaisu jo ennenpyhitettyjen lahjain liturgian (EPL) osalta siten, että paasto alkaa kello 12:00. Ehkä samaa käytäntöä voisi soveltaa myöhennetyn liturgian osalta.”
Toinen tehokas tapa olisi myös hyvin yksinkertainen: yhteyden ottaminen perheeseen kasteen jälkeen. Isä Teo suosittelee mahdollisimman henkilökohtaista lähestymistapaa, mieluiten puhelinsoittoa.
”Kirkolla olisi hyvä olla selkeät mallit, miten toimitaan kasteen jälkeen.”
Opetus on turvattava
Kolmas viisastenkivi lienee paikallisuuden tukeminen siten, että perhe löytää kirkkoyhteisönsä ja myös kokee sen omakseen. Erittäin tärkeää on myös opetuksen tarjoaminen.
”Tulevaisuudessa emme voi luottaa siihen, että koulu hoitaa uskonnonopetuksen. Opiskeluaikana havahduin toden teolla siihen, että meidän kirkkomme ei itse kouluta kasvatus- tai nuorisotyöntekijöitä, ja sama koskee myös diakoniatyöntekijöitä – eikä meillä ole uskonnollista opetusta alle kouluikäisille lapsille.”
”Miten saada lapset kirkkoon? Miten päästä opettamaan heitä? Meidän kirkollamme ei enää käytännössä ole pyhäkouluja. Nykyään liturgian aikana toimivat lastenkerhot eivät täytä tätä vajetta, koska siellä lapset vain askartelevat ilman syvällisempää uskonnollista ohjausta – niin tärkeitä kuin nämä kerhot ovatkin.”
Isä Teo heittää ilmoille myös ajatuksen, että lapsen kastamista voisi lykätä nykyistä hieman myöhemmäksikin, vaikkapa puolen vuoden tai vuoden ikään. Kaste ja nimenanto kun eivät ole sidoksissa keskenään. Kastehan on initaatioriitti seurakunnan jäsenyyteen ja osallisuuteen Kristuksesta.
”Nykyisellään kaste on lähinnä nimenantoriitti, eikä se yhdisty ihmisten mielissä kirkkoyhteisön jäseneksi tulemiseen. Koska lapsi tällöin on vielä kovin pieni, ei hänelle heti löydy luonnollista toimintaympäristöä kirkossa. Lisäksi meillä on haasteena suomalainen kulttuuriperintö, joka perustuu siirtymäriittien varaan, ja joiden uskonnollinen merkitys on vähäinen. Tiedämme kokemuksesta, että vähän isommat lapset kykenevät jo seuraamaan tapahtumia, ja kirkkoyhteisön jäsenyys syntyy luontevammin.”
Isä Teo Merras ja seminaarin johtaja, professori ja rovasti Chad Hatfield. Huivin kaulaan asettaminen kuuluu valmistujaisten perinteisiin. Kuva: Pradeep Hatcher
Doctor of Ministry -tutkintoon johtavissa opinnoissa korostui niiden käytännönläheinen soveltaminen kunkin opiskelijan omaan työhön, ei pelkästään akateeminen tutkimuspainotteisuus. Yksi valintakriteereistä opintoihin oli, että saatuja oppeja tulee toteuttaa käytännön työssä. Lisäksi vaatimuksena oli muun muassa, että hakija on ollut vähintään kolme vuotta seurakuntatyössä tai muussa teologista osaamista vaativassa työssä.
Pohjakoulutuksena isä Teolla oli teologian maisterin tutkinto.
”Samoin valintakriteerinä oli, että opinnot tulee suorittaa oman työn ohessa.”
Tänä vuonna Doctor of Ministry -tutkinnon suoritti myös ensimmäinen naisopiskelija, joka työskentelee sairaalateologina. Tiettävästi isä Teo on Suomessa ensimmäinen ortodoksipappi, joka on suorittanut tämän tutkinnon.
11 aloitti, kolme valmistui
Vuonna 2016 tohtorin tutkintoon tähtäävät opinnot aloitti 11 opiskelijaa, ja heistä valmistui nyt kolme. Kolmivuotisissa opinnoissa toistuivat intensiivijaksot, jolloin opiskelijat kokoontuivat yhdessä seminaarille viikon ajaksi. Muuna aikana työskentely tapahtui pääasiassa netin kautta. Suoritettavana oli sekä omia opintotehtäviä että toisten tehtävien kommentointia.
”Koin nimenomaan yhteisöllisyyden suurena etuna. Samalla oppi antamaan ja vastaanottamaan palautetta entistä paremmin.”
Paitsi aikaa, opiskelu kysyi myös taloudellisia resursseja. Isä Teo on kiitollinen kirkollishallitukselle, joka päätti tukea hänen opintojaan taloudellisesti. Rahaa kului opiskelumaksujen lisäksi myös oppikirjoihin, joita ei juuri saanut Suomesta eikä varsinkaan suomeksi, samoin kuin kaikkiaan viiteen Yhdysvaltojen-matkaan, joista viimeisin oli valmistujaisjuhla.
Tiede luo eettisiä kysymyksiä
Opinnot koostuivat kaikkiaan kahdeksasta eri kurssista, joiden sisällöt vaihtelivat saarnaamisesta ja viestinnästä sekä nuorten, sairaiden ja kuolevien kohtaamisesta aina bioetiikkaan ja maallistumiseen saakka – ja siihen, kuinka kohdata nämä ilmiöt seurakuntatyössä.
Näistä isä Teo koki erityisen mielenkiintoiseksi bioetiikkaa ja maallistumista käsittelevät kurssit.
”Kaikki opettajat olivat alansa huippuja. En olisi ikimaailmassa uskonut, että jonain päivänä kuuntelen uusinta uutta kantasolututkimuksesta. Kurssin luennoitsijana toimi alansa maailman huippuja oleva professori Gayle Woloschak, ortodoksi itsekin. Biolääketiede tuo eteemme aivan uudenlaisia eettisiä kysymyksiä, joita täytyy ymmärtää voidakseen muodostaa niistä mielipiteensä ja ottaakseen kantaa.”
”Opinnoilla on ollut suurin anti omaan teologiseen ajatteluuni. Jotkut ovat sitä mieltä, että kirkon perinteestä voidaan löytää vastaus kaikkiin kysymyksiin eikä kirkon tarvitse ottaa huomioon uutta tieteellistä tutkimusta. Nykyaika asettaa kuitenkin aivan uudenlaisia kysymyksiä ja haasteita. Toinen ääriliberaali laita taas ajattelee, että kaikkea voidaan muutella sen mukaan, mitä nykyihminen ajattelee. Tämäkin on väärä suunta. Mielestäni avain on näiden kahden yhdistäminen; kirkon tradition ja nykyaikaisen tietämyksen.”
