Kirkkoherran vaalin ehdokkaan esittäytyminen: Petri Korhonen

Kirkkoherran tehtävä, johtaminen ja tulevaisuuden visio

1. Millainen kirkkoherra olisit, tai pyrkisit olemaan?

Kirkkoherra johtaa organisaatiota, jossa on monenlaisia ja monen eri osaamisalueen työntekijöitä. Kirkkoherrana haluaisin olla mahdollistaja. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen työntekijä kokisi, että hänen ammattitaitoaan kunnioitetaan ja arvostetaan. Ei ole tärkeitä ja vähemmän tärkeitä työntekijöitä ja tehtäviä.  Seurakunta on kokonaisuus jossa jokaisella työntekijällä on korvaamaton roolinsa. Vakaa uskomukseni on, että tuloksellinen työ ja työhyvinvointi eivät synny ylhäältä päin käskyttämällä, vaan olemalla alaistensa palvelija. Palveleminen ei tarkoita heikkoutta, vaan on modernin johtamisen ytimessä. Avoimuus, rehellisyys ja johdonmukaisuus ovat minulle arvoja, joista tahdon pitää kiinni niin omalla kuin alaistenikin kohdalla.

On myös syytä muistaa että olemme ortodoksinen kirkko osana maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoperhettä, jota samalla, täällä Suomessa, sitoo julkisoikeudellisen yhteisön velvoitteet. Kirkkoherra toimii työnantajan edustajana yhtäältä kirkkolain ja kirkkojärjestyksen ja toisaalta työlainsäädännön ”välissä.”  Tämä luo oman haasteensa ja edellyttää edellämainittujen hyvää tuntemusta. Tämän haasteen tiedostaen pyrkisin yhtäältä noudattamaan julkisoikeudelliselta yhteisöltä edellytettävää hyvää ja avoimuuteen perustuvaa hallintotapaa pitäen samalla mielessä kirkkomme oman lainsäädännön ja kirkkojärjestyksen erityispiirteet ja niiden velvoittavuuden kirkon kanonisen järjestyksen suhteen.

2. Mikä olisi vahvuutesi kirkkoherrana?

En pelkää katsoa asioita sellaisina kuin ne ovat. Olen myös valmis kantamaan vastuun päätöksistä ja myöntämään virheeni jos ja kun sellaisia sattuu. Olen kuunteleva ja haluan kuulla erilaisia näkemyksiä päätöksiä tehdessäni. Ilman yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista työyhteisö ja seurakunta voi huonosti. Toimiva yhteistyö kirkkoherran ja luottamuselinten välillä on tärkeää ja sen täytyy mielestäni perustua avoimuuteen ja luottamukseen. Uskon voivani tuoda yhteistyötä rakentavaa henkeä seurakuntaan. Minulla on pitkä kokemus Läntisen toiminta-alueen esihenkilönä, ja olen toiminut myös kasvatustoimen esihenkilönä. Läntisen alueen esihenkilönä toimiminen antaa minulle perspektiiviä, millaista toiminta on seurakunnan reuna-alueilla ja mikä niiden kokemus on seurakunnan toiminnasta ja hallinnosta. Tapiolan yli 20 kansallisuudesta koostuvan yhteisön pappina omaan vahvan kokemuksen monikulttuurisen työn suhteen. Kasvatustoimen esihenkilönä toimiminen puolestaan antoi minulle hyvän käsityksen kasvatustyön haasteista ja pyrkimyksistä vastata niihin. Etsimme kasvatustiimin kanssa tapoja rakentaa kasvatustyön toimintaa uudelleen vastaamaan tämän hetken haasteisiin, niin lapsi-ja nuorisotyön kuin perhe- ja aikuiskasvatuksenkin osalta. Työskentely yhdessä luovan, ennakkoluulottoman ja ammattitaitoisen tiimin kanssa antoi minulle paljon uskoa kirkon tulevaisuuteen.

3. Mitkä kolme asiaa ovat mielestäsi tärkeimmät kirkkoherran toimessa?

Oikeudenmukaisuus, se että työntekijät ja seurakunnan eri alueet tulevat kohdelluksi tasapuolisesti

Avoimuus, se että kirkkoherra esimerkillään luo ilmapiiriä jossa asioista uskalletaan puhua niiden oikeilla nimillä ja että päätökset todellisuudessa tehdään niissä foorumeissa, joille päätöksenteko kuuluu, hyvää hallintotapaa noudattaen.

Keskeneräisyys, se että kirkkoherra ei itse, eikä kukaan muukaan kuvittele olevansa erehtymätön ja että yksi ihminen pystyisi ihmeellisellä tavalla vastaamaan kaikkiin haasteisiin. Pitää osata terveellä tavalla kyseenalaistaa omaa ajatteluaan ja myöntää virheensä kun sellaisia sattuu.

4. Millaisena näet Helsingin ortodoksisen seurakunnan viiden tai kymmenen vuoden kuluttua?

Näen seurakunnan, jonka jäsenmäärä on entisestään kasvanut. Yhteiskunnassa diakoniatyön merkitys ja tarve on entisestään lisääntynyt. Seurakunta on ymmärtänyt, että diakonia on osa kirkon ydintehtävää ja pyrkinyt kaikin keinoin vahvistamaan siihen käytössä olevia resursseja. Kirkkoon liittyjien kohdalla seurakunnalla on käytössä yhtenäinen ja suunnitelmallinen katekumeeniopetus, joka tukee oman paikalliskirkkomme perinteen ymmärtämistä ja arvostamista. Seurakunnalla on myös valmiit suunnitelmat kasvatuksen osalta siltä varalta, että uskonnon opetus kouluissa lakkaa nykymuodossaan. Monikulttuuriseen työhön on satsattu ja on opittu opittu yhä paremmin integroimaan eri kansallisista taustoista tulevat ihmiset osaksi paikalliskirkkoamme. Seurakunnassa on tehty taloudelliset päätökset siten, että ne tukevat seurakunnan perustehtävää. Seurakunnassa on myös huolehdittu, että henkilöstöresurssit ovat oikeassa suhteessa seurakunnan kokoon nähden ja henkilöstön hyvinvointi ja ja jaksaminen tukee laadukasta seurakuntatyötä. (Itse näen, että tällä hetkellä henkilöstö on aliresursoitu.)

5. Mikä motivoi sinua hakemaan seurakunnan kirkkoherran paikkaa?

Uskon, että minulla on oman työurani, esihenkilökokemukseni ja teologisen ajatteluni kautta annettavaa seurakunnalle. Ajattelen luovasti ja kriittisesti, mutta olen yhtäaikaa uskollinen kirkkomme perinteelle. Uskon, että johdollani seurakunnan on mahdollista jatkaa kehittymistään modernina ortodoksisena yhteisönä siinä ”nuoruuden hengessä” josta Patriarkka Bartolomeoskin meitä muistutti puheessaan kirkkomme 100-vuotisjuhlassa vieraillessaan.

6. Mikäli seurakunnalla olisi käytössä rajattomat resurssit, niin mihin niitä käyttäisit?

Kirkko on työvoimavaltainen ala. Resurssit tulisi kohdistaa siihen, että seurakunnalla on riittävät henkilöstöresurssit suhteesssa seurakunnan jäsenmäärään. Lisäisin pappien ja kanttorien määrää. Kirkon tulevaisuus rakentuu kasvatustyön kautta. Lisäisin kasvatustoimen aluellisia resursseja niin, että jokaisella toiminta-alueella olisi oma paikallinen kasvatustyöntekijänsä. Myös monikulttuuriseen työhön kohdistaisin lisää voimavaroja. Lisäisin myös diakoniatyön resursseja koska yhteiskunnassa avuntarve lisääntyy ja diakonia on kirkon ”kätten evankeliumia” ja osa sen ydintehtävää. Kiinteistöjen suhteen resursseja tulisi ohjata pitkäjännitteisellä suunnittelulla niin, että seurakunnan kiinteistöistä ei syntyisi korjausvelkaa siinä määrin kuin sitä nyt on syntynyt. Seinät ovat tärkeitä mutta niiden ylläpito ei saa vaikeuttaa seurakunnan perustehtävää. Yleisesti ottaen seurakunnan taloutta koskevat päätökset pitää tehdä aina perustehtävän turvaamista silmällä pitäen.

Työyhteisön johtaminen ja henkilöstö

7. Minkälaisena esihenkilönä näet itsesi suhteessa työntekijöihin?

Tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Haluan olla kuunteleva ja tukea jokaista työntekijää niin, että hän kokee tulleensa kuulluksi ja arvostetuksi. Oikeudenmukaisuus ja ja johdonmukaisuus ovat periaatteita joista en luovu. Minulle jokainen työntekijä on yhtä arvokas palanen kokonaisuutta. Haluan luoda yhteistyön ilmapiiriä kristillisen rakkauden hengessä. Minua saa kritisoida mutta se pitää tehdä kasvoista kasvoihin. Halua että sama periaate koskee kaikkia työntekijöiden välisiä suhteita. Puhumme aivan liikaa ohi toistemme ja selkien takana silkkaa arkuuttamme. Tämä on iso haaste. Haluaisin silti esimerkilläni johtaa niin, että osaisimme jatkossa paremmin pitää asiat erillään ihmisistä.

 

Yhteisöllisyys, kohtaaminen ja seurakuntalaisten kuuleminen

8. Miten aiot kirkkoherrana turvata, että jokainen seurakuntalainen tulee juuri hänen huolensa ja äänensä kanssa tulee kuulluksi? Miten rakentaisit ja vahvistaisit yhteisöllisyyttä seurakunnassa (huomioiden eri ryhmät? Miten saisit koko seurakunnan toimimaan yhdessä?

Aloimme kirkossa joitakin vuosia sitten puhua pyhäkkökeskeisyydestä. Pyhäkkökeskeisyyden tavoitteena on vahvistaa jokaisen pyhäkköyhteisön omaa identiteettiä. Kirkkohan ei ole luonteeltaan hallintorakenne tai maantieteellinen kokonaisuus. Kirkko on siellä, missä ihmiset kokoontuvat yhteiseen jumalanpalvelukseen nimenomaan yhteisönä. Itse ajattelen, että yhteisöllisyyttä ei voi rakentaa hallinnollisin toimenpitein ”ylhäältä päin” vaan yhteisö kasvaa ja kehittyy ”alhaalta päin” yhteisön jäsenistä käsin ja papin palvelutehtävän myötävaikutuksella. Siksi on tärkeää erottaa seurakunnan hallinnollinen rakenne ja paikallisyhteisö. Hallinnon tehtävä toki on mahdollistaa paikallisyhteisöjen toimintaa jakamalla resursseja ja huolehtimalla seurakunnan lakisääteisistä tehtävistä. Paikallisyhteisö taas on se, missä kirkko aidosti toteutuu. Jotta pyhäkkökeskeisyys ja paikallisuus toteutuisivat aidosti ja yksittäisen seurakuntalaisen huolet ja tarpeet tulisivat kuulluksi, kutsuisin kirkkoherrana seurakuntalaisia ajattelemaan uudella tavalla. Veronkanto-oikeuden omaavana julkisoikeudellisena toimijana kirkko herkästi mieltyy muiden yhteiskunnallisten instituutioiden tapaan palvelulaitoksena, joka maksettujen verojen vastineeksi tarjoaa palveluja. Tämä on tietysti totta myös, mutta kirkko itsessään tai ortodoksinen ymmärrys seurakunnan luonteesta ei vastaa tätä mielikuvaa.  Kirkkoherrana pyrkisin luonnollisesti vastaamaan siitä, että jokainen paikallisyhteisö kokisi saavansa tasapuolisesti resursseja toimintansa järjestämiseen ja että paikallisyhteisöjen tarpeet tulisivat kuulluksi. Toimivassa paikallisyhteisössä on ”terve ikärakenne aina lapsista ikääntyneisiin, ja kaikkien ikäryhmien tarpeet pyritään huomioimaan. Tukisin paikallista pappia siinä, että että hän parhaansa mukaan pystyisi edesauttamaan yhteisön oman paikallisen toiminnan kehittämistä, aktivoimaan vapaaehtoisia sitoutumaan yhteisön toimintaan ja tuomaan tietoon paikallisyhteisön tarpeita. Helsingin ortodoksinen seurakunta on maantieteellisesti valtavan laaja, siinä on useita pyhäkköjä ja niihin sitoutuneita yhteisöjä. Tämä luo tasapuolisuuden suhteen valtavan haasteen, johon täytyy pyrkiä löytämään parhaat mahdolliset ratkaisut. Ortodoksisen kirkkokäsityksen pohjalta ei kuitenkaan ole väärin ajatella omaa pyhäkköyhteisöään seurakuntana sanan kaikkein perimmäisessä merkityksessä. Kun asian ajattelee näin, uskon että siinä on myös rakennusaineita oman paikallisen yhteisöllisen identiteetin vahvistamiseksi ja yhteisöllisyyden kehittämiseksi. Tällöin parhaimmillaan yhteisön rakentuu niin alhaalta kuin ylhäältäkin ja hallinnon ja paikallisyhteisön yhteistyö toimii niinkuin pitääkin.

9. Mitkä ovat keskeisimmät vahvuutesi seurakuntalaisten kohtaamisessa?

Olen ollut elämässäni monenlaisissa työpaikoissa ja yhteisöissä ja kohdannut paljon monenlaisista taustoista olevia ihmisiä. Olen ylipäätään aina ollut kiinnostunut ihmisistä, ja olen omasta mielestäni helposti lähestyttävä ja sosiaalinen. Minun on helppo aloittaa keskustelu kenenkä tahansa kanssa. Uskon että huumorintajustani on myös etua ihmisiä kohdatessani.

 

Paikallisyhteisöt, alueellinen yhdenvertaisuus ja reuna-alueet

10. Miten tuet kirkkoherrana seurakuntamme paikallisten pyhäkköyhteisöjen toimintaa?

17 vuoden kokemukseni Tapiolan pappina on luonut minulle näkemyksen siitä miten yhteisöllisyys syntyy ja kukoistaa. Kun puhutaan pyhäkkökeskeisyydestä kannustaisin jokaisen paikallisyhteisön pappia ja vapaaehtoisia ottamaan hiukan ohjia omiin käsiinsä ja miettimään, mitä paikallista toimintaa voidaan järjestää yhteisön omin voimin ja mihin tarvitaan seurakunnan taloudellisia resursseja. Hyvällä paikallisella ja alueellisella etukäteissuunnittelulla varmistetaan, että tarpeet tulevat huomioiduiksi seurakunnan budjettia laadittaessa. Hallinto kirkkoherran johdolla voi tukea paikallisyhteisön toimintaa, mutta yhteisöllisyyttä ei voi luoda ylhäältä käsin. Se syntyy aina paikallisista ihmisistä ja paikallisesta yhteisöstä käsin. Sekä vapaaehtoisten että papin tehtävänä on kutsua seurakuntalaisia yhteisön toimintaan ja lähiesimiesten välittää yhteisöjen tarpeet hallintoon budjetointia laadittaessa. Kirkkoherrana haluaisin olla tukemassa nimenomaan pyhäkkökeskeisyyttä ja pyhäkköyhteisöjen aktivoitumista, jotta alkuperäinen ja vielä keskeneräinen ajatus saataisiin vietyä edelleen lähemmäksi maalia.

 

11. Miten seurakuntamme kaikkien alueiden ääni tulee kuulluksi?

Oma kokemukseni on, että tällä hetkellä ei ole näin. Seurakunnan yhdistymiset kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta on luonut eriarvoisen tilanteen seurakunnan eri alueiden kesken, jos ei kaikessa konkreettisesti niin vähintäänkin tunteen tasolla. Tämä on tietysti vakavasti otettava ongelma ja kielii siitä, että yhdistyminen ei ole tuottanut toivottua tulosta kaikilta osin. Yhdistymisen päämääränä oli hallinnon keventäminen, ja se että voimavaroja vapautuisi hengelliseen työhön. Pyhäkkökeskeisyyden idean piti lisätä ja vahvistaa paikallistason toimintaa.  Kokemus alueellisesta epätasa-arvosta on kuitenkin todellinen ja siksi oma näkemykseni on, että liitoksen jälkeen olemme seurakuntana jääneet jonkinlaiseen välitilaan. Näen asian niin, että on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisessä jatkamme hallinnollisesti yhtenä seurakuntana ja viemme pyhäkkökeskeisyyden ajatuksen loppuun saakka niin, että paikallisyhteisöjen aktiivisuutta ja itsenäisyyttä kehitetään mahdollisimman pitkälle ja että seurakunnan hallinto puolestaan resursoi paikalliset tarpeet tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti ja että paikalliset tarpeet tulevat asianmukaisesti kuulluksi. Toinen ja raskaampi, mutta yhtäkaikki mahdollinen ratkaisu on jakaa seurakunta uudelleen pienemmiksi seurakunniksi. Jälkimmäinen vaihtoehto luonnollisestikaan ei ole kirkkoherran mandaatilla. Ensimmäiseen puolestaan pyrkisin omalta osaltani antamaan kaiken osaamiseni ja tukeni.

 

Jumalanpalveluselämä, liturgia ja pastoraaliset käytännöt

12. Mikä on sinulle opetuspuheessa tärkein tavoite – mitä toivot kuulijan ottavan mukaansa liturgiasta kotiin ja arkeen?

Opetuspuheen tehtävänä on tuoda evankeliumin sanoma ihmisten arkeen. Kristillisyys ei ole pakoa arjesta eikä maailmasta. Meitä ei ole kutsuttu elämään maailmasta irrallisina vaan päinvastoin viemään evankeliumin mukainen elämä ja evankeliumin ilosanoma kaikkialle sinne, missä arjessa elämme, perheemme elämään, työpaikoille, ystäviemme keskelle jne. Maailmassa elävälle kristititylle kilvoitteluareenan muodostaa se elämä, joka häntä ympäröi sekä ennen kaikkea hänen oma sydämensä. Evankeliumin tarkoitus on muuttaa meitä. Jos osaamme liittää sen sanoman omaan kokemukseemme, se alkaa kantaa hedelmää. Kirkko tulkitsee evankeliumia traditionsa valossa. Tähän perinteeseen pappikin on sidottu. Tämän lisäksi, kun aloitan valmistamaan opetuspuhetta, odotan niin kauan, kunnes jokin siinä vetää minut yhtäaikaa myös hyvin henkilökohtaisella tasolla mukaansa, ja sitä kautta opetuspuhe alkaa syntyä mielessäni. Uskon että samoin kuin hyvässä taiteessa jokin hyvin henkilökohtainen muuttuu jaettavaksi ja yhteiseksi, myös hyvässä opetuspuheessa henkilökohtainen muuttuu universaaliksi ja siksi  jaettavaksi.  Tavoitteeni on tietenkin, että opetuspuhe saisi kuulijan pohtimaan omaa elämäänsä evankeliumin valossa. Hyvä opetuspuhe on kuin prisma joka heijastaa evankeliumin valon eri tavoin jokaisen ainutlaatuiseen elämään ja tilanteeseen.

Teologia, kirkon opetus ja kirkollinen elämä

13. Mikä/mitkä kirjat ovat olleet suuria vaikuttajia?

Viimeaikaisista kirjoista minua ovat koskettaneet eniten Pyhän Porfyrioksen Rakkauden haavoittama armollisuudellaan sekä Alexander Schmemannin  päiväkirjat, upean realistinen ja paljas kuvaus suuren papin ja teologin elämästä ja ajatuksista. Luen myös filosofiaa ja omaan ajatteluuni ovat vaikuttaneet paljon mm G.H. von Wright sekä Hannah Arendt. Myös suomalaisen uskonnonfilosofin Sami Pihlströmin ajattelu on sydäntäni lähellä.

14. Kenen pyhän elämä ja esimerkki puhuttelee erityisesti?

Erityisesti minua puhuttelee pyhittäjä Äiti Maria Pariisilainen. Hänessä henkilöityi käytännön tasolla ja vailla minkäänlaista ulkokultaisuutta kristillinen rakkaus. Omalla elämällään ja rohkeudellaan hän pelasti tuhansia ja seurasi Kristusta kirjaimellisesti aina Golgatalle asti.

Ekumenia, yhteiskunta ja kirkon suhde ympäröivään maailmaan

15. Miten suhtaudut muihin kristillisiin suuntauksiin ja ekumeniaan?

Tapaan nykyään sanoa minulta ekumeniasta kysyttäessä, että ekumenia ei ole pyrkimyksenä mikään kristillisyyden sivujuonne vaan aivan kristinuskon ytimessä oleva asia. Olen ollut ekumeenisessa yhteistyössä kaikki vuodet Espoossa palvellessani ja tällä hetkellä olen myös Suomen Ekumeenisen neuvoston paikallisekumeenisessa jaostossa kirkkomme edustajana.

16. Miten paljon haluaisit kirkkoherrana osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Kirkko saa ja sen tulee osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kirkkojen puuttuminen vaikkapa yhteiskunnan eriarvoistumiseen nähdään usein poliittisena kannanottona, josta kirkon tulisi pitäytyä. Itse en näe näin. Ja mikä ylipäätään on poliittista? Miten rajaamme sen? Kirkko puhuu aina tietysti omasta arvopohjastaan käsin. Pidän tärkeänä että kirkko osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, sillä arvokysymyksissä kirkolla on taatusti paljon annettavaa yhteiskunnalle. Olen itse kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja peilaan usein niitä kristillisen etiikan valossa. Pidän kirjoittamisesta ja keskustelusta ja voimieni mukaan pyrin osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, kun niin koen ja  tilanne sellaista vaatii.

 

Naisten asema ja osallisuus kirkossa

17. Minkälaisena näet naisen aseman seurakunnassamme ja kirkossamme tällä hetkellä? Onko siinä jotakin, mihin haluaisit vaikuttaa?

Minusta naisten asemasta kirkossa tarvitaan enemmän avointa keskustelua. Naisten kokemusten täytyy tulla kuulluiksi ja otetuiksi vakavasti. On syytä kirkon teologian pohjalta rehellisesti pohtia, mikä sukupuolen merkitys on kirkon kontekstissa.  Emme voi elää heijastellen nykyaikaan 2000 vuotta sitten vallinnutta yhteiskunnallista ja sosiaalista todellisuutta sukupuolirooleinen. Itse ajattelen teologina, että kulttuurinen, ajallinen konteksti on kyettävä näkemään irrallaan teologiasta. Suomi on tasa-arvossa pitkällä ja silti mietimme, voiko nainen pyyhkiä liinalla suuta ehtoollista jaettaessa vai pitääkö tehtävä sittenkin rajata vain miehille. Tätä tietysti voidaan perustella perinteellä, mutta voisiko esimerkiksi tällaisissa kohdin asioita tarkastella jostakin uudesta näkökulmasta? On myös syytä painottaa, että vaikkapa keskustelu kirkon virkakysymyksestä, kuten naisten diakonaatista on tärkeää, emme ole autonomisena paikalliskirkkona ja Ortodoksisen kirkon synodaalisen luonteen tähden vapaita tekemään asian suhteen päätöksiä suuntaan eikä toiseen, mihin tahansa johtopäätökseen sitten paikallisesti päätyisimmekin. Keskustelun tyrehdyttäminen ei silti ole tervettä ja on omiaan vieraannuttamaan kirkosta.

 

Diakonia ja lähimmäisenrakkaus

18. Kaikilla ihmisillä ei ole elämässään samanlaisia mahdollisuuksia menestyä, eivätkä vaikeudet tai heikko-osaisuus aina johdu omista valinnoista. Miten suhtaudut vähäosaisiin ja apua tarvitseviin ihmisiin? Millainen merkitys heidän auttamisellaan olisi sinulle kirkkoherrana, ja miten edistäisit sitä seurakunnan toiminnassa?

Diakonia on kirkon ydintoimintaa, ”kätten evankeliumia”. Toivoisin Tuomiosunnuntain evankeliumin sanojen olevan huoneentauluna jokaisessa pyhäkössämme. Pelastuksemme on pohjimmiltaan sidottu lähimmäisen rakkauteen, siihen mitä teemme tai jätämme tekemättä. Jos me emme huolehdi vähävaraisista ja kulje kärsivien vierellä, olemme unohtaneet kutsumuksemme ja työmme on turhaa. Litugiamme ei rajoitu ainoastaan temppeleihimme vaan jatkuu kirkon elämänä maailmassa. Tässä mielessä diakonian tekemä työ on sitä mitä Alexander Schmemann tarkoitti puhuessaan ”liturgiasta liturgian jälkeen.” Olen ekumeenisissa yhteyksissä myös tuonut esiin ajatuksen ekumeenisen diakoniaverkoston luomisesta. Se tarjoaisi paitsi kaikille tunnustuskunnille luontevan tavan toimia yhdessä kristillisen rakkauden hengessä, myös yhdistäisi  kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien eri tasoisia resursseja laajemmaksi kokonaisuudeksi. Uskon että yhteiskunnallisista olosuhteista johtuen tarve diakonialle kasvaa tulevaisuutta kohti mennessämme. Siksi kirkkoherrana pyrkisin painottamaan diakoniatyön merkitystä ja siihen olisi seurakunnalla parhaat mahdolliset resurssit.

Ääri-ilmiöt ja seurakunnan ilmapiiri

19. Koetko, että yhteiskunnassa oleva voimakas polarisaatio näkyisi myös seurakuntamme toiminnassa, ja miten voisit estää polarisoitumisen seurakunnassamme?

Polarisaatio näkyy, mutta se ei välttämättä näy kaikille. Pappina olen kuitenkin ilmiöön kiinnittänyt huomiota jo useamman vuoden ajan. Ajallemme on tyypillistä, että ajattelu kärjistyy ja samalla myös yksinkertaistuu ja pelkistyy, syntyy vastainkkainasettelua. Terve ortodoksinen henki ei  kuitenkaan yksinkertaista asioita, vaan hyväksyy ristiriitaisuuksia. Ortodoksinen henki, ”phronema, kutsuu meidät ajattelun äärilaidoilta keskitielle. Lääkkeeksi polarisaatioon tarjoaisin ensinnäkin enemmän opetusta kirkon teologiasta ja ihmiskuvasta. Polarisaatiota voidaan siis torjua panostamalla seurakunnan kasvatustyön suunnitelmallisuuteen ja tukemalla papistoa heidän opetustyössään. Viimekätinen, jokaiselle tarjolla oleva, lääke on kuitenkin lähimmäisenrakkaus ja siitä kumpuava halu ja kyky kuulla ja suvaita toista mielipide- ja näkemyseroista huolimatta. Lopulta me ihmiset olemme kaikki kovin samanlaisia pelkoinemme, huolinemme, iloinemme ja suruinemme.

 

Henkilökohtainen tausta, usko ja kutsumus

20. Mitä suuria oivalluksia olet saanut uskosta, tai elämästä?

Ehkä merkittävin oivallus tai kokemus liittyy vierailuuni Valamon luostarissa vuonna 1996.  En ollut silloin vielä kirkon jäsen, mutta olin keskellä hengellistä etsintää. Olin hakenut ja päässyt talkoolaiseksi luostariin. Tein päivittäin minulle osoitettuja töitä, kävin kirkossa ja ihmettelin kaikkea ympärilläni olevaa. joka näyttäytyi minulle aluksi jotenkin käsittämättömänä ja vieraana. Kun päivät kuluivat, rauha alkoi laskeutua sisimpääni. Taisimme sitten olla marjapuskilla satoa korjaamassa, kun tunsin selittämättömän ykseyden kokemuksen. Olin yhtäaikaa kokonaan itseni ja samalla yhtä kaiken ja kaikkien kanssa, niin talkootoverieni kuin koko luomakunnan ja kaiken mitä siinä on. Jos talkooviikkojen alku oli ollut ihmettelyä ja hämmennystä, olivat viimeiset päivät itkua siitä, että luostarista piti pian lähteä. Tämä hengellinen kokemus sitten johdatti minut lopulta kirkon jäseneksi ja myöhemmin teologian opintojen kautta pappeuteen. Kokemus opetti minulle että me kaikki, ei vain ihmiset, vaan koko luomakunta on yhtä. Meillä on yhteinen kohtalo, vaikka usein kuvittelemme olevamme kovinkin erillisiä. Kuten vanhus Zosima sanoo Karamatzovin veljeksissä, ”meidän kohtalomme kietoutuvat toisiimme monin näkymättömin sitein”, näin vapaasti lainaten. Siksi me olemme vastuussa toinen toisistamme ja koko luomakunnasta ja kaikesta, mitä siinä on.

 

21. Mitä teit ennen pappeutta, mikä tie sinut pappeuteen vei ja miksi?

Haaveilin teatteriurasta. Minusta piti tulla näyttelijä. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisistä, keitä he ovat, millainen heidän elämänsä on ja miksi he toimivat kuten toimivat. Tulin Helsinkiin vuonna 1992 ja pääsin ylioppilasteatteriin. Parin vuoden kuluttua pääsin Q-teatteriin. Pyrin kolme kertaa näyttelijätyönlaitokselle teatterikorkeakouluun, mutta ovet eivät avautuneet. Ohjaajaksi pyrin sitten vielä kaksi kertaa. Jälkimmäisellä kerralla olin viimeisessä vaiheessa seitsemän joukossa. Neljä pääsi ja minä olin kolmen pudonneen joukossa. En enää jaksanut pyrkiä ja menin rakennuksille töihin. Myöhemmin kirkkoon liityttyäni hain jonkin ajan kuluttua opiskelemaan teologiaa silloiseen Joensuun yliopistoon ja pääsin. Tein opintoja, kävin opiskelijavaihdossa Cambridgessa, jossa sain nauttia maineikkaan yliopiston hienosta akateemisesta ilmapiiristä ja tavata monia huipputeologeja ja osallistua heidän luennoilleen. Cambridge kutsui minua akateemiselle uralle. Perustimme puolisoni kanssa perheen ja meille syntyi lapsi. Opintojen ohessa oli tehtävä töitä. Metropoliitta Ambrosius kutsui minut sijaistamaan hiippakuntasihteeriä. Tämän jälkeen työskentelin vielä kulttuurikeskus Sofiassa jonkin aikaa. Vuonna 2007 isä Juha Lampinen ehdotti, että minut vihittäisiin diakoniksi. Uspenskin katedraalissa oli televisiointi ja tarvittiin diakonia. Metropoliitta Ambrosius suhtautui asiaan myönteisesti ja minä puolestani vastasin myöntävästi ja kahden viikon treenin jälkeen sain ”tulikasteen” pääsiäisyön televisioinnissa. 2008 avautui matkapapin sijaisuus Lounais-Suomessa ja metropoliitta Ambrosius kysyi suostumustani papiksi vihkimiseksi tuohon tehtävään. Vastasin jälleen kyllä ja siitä alkoi papillinen urani ja elämäni.

 

22. Miten keräät voimia arkivapaalla – mikä on sinulle paras tapa palautua?

Kerään voimia luonnossa liikkumalla. Luonnossa kohtaan pyhyyttä ja armollisuutta ja voin hiljentyä. Kun ikää tulee, on hiljaisuus käynyt yhä tärkeämmäksi, niin hengellisyyden kuin palautumisenkin kannalta. Yksin oleminen ja hiljaisuus on ihmisten kanssa työtä tekevälle välttämättömyys, näin ainakin itse ajattelen. Yksin oleminen ei ole yksinäisyyttä vaan omien ääriviivojen palauttamista.

 

23. Onko jotain mitä haluaisit vielä sanoa?

Haluaisin sanoa, että meillä on hieno seurakunta ja osaava ja sitoutunut henkilökunta. Jos minut valitaan kirkkoherraksi, pyrin omalta osaltani yhteistyössä luottamuselinten kanssa ja paikallis-ja äitikirkollemme uskollisena huolehtimaan työntekijöidemme hyvinvoinnista ja riittävistä resursseista ja kantamaan paikalliskirkkomme hienoa perintöä elinvoimaisena ja kukoistavana myös tuleville sukupolville.

---

Rovasti Petri Korhonen toimittaa koepalvelukset Uspenskin katedraalissa 11.-12.10: lauantaina 11.10. kello 17 vigilia ja sunnuntaina 12.10. kello 10 liturgia (palvelusta voi seurata myös verkkolähetyksenä seurakunnan YouTube-kanavalla). Molempien ehdokkaiden haasttatelutilaisuus pidetään Uspenskin katedraalissa keskiviikkona 21.10. kello 18. Haastattelutilaisuus lähetetään myös suoratoistona.

Kirkkoherran vaalissa on ehdolla kaksi seurakuntamme rovasti. Tutustu myös toiseen ehdokkaaseen: rovasti Teo Merras

Palaa vaalisivullemme: Kirkkoherran vaali