Suomen ortodoksinen kirkko on kuulunut tasan sata vuotta autonomisena Konstantinopolin patriarkaattiin

Heinäkuun 6. päivänä 1923 Konstantinopolista saapui napakka sähkösanoma Suomen ulkoasiainministeriöön: ”Irti Venäjästä.”

Sanoman oli allekirjoittanut professori Emil Nestor Setälä, joka oli ollut suomalais-virolaisen lähetyskunnan mukana neuvottelemassa Suomen ortodoksisen kirkon asemasta Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin kanssa. Nyt neuvottelut olivat ohi ja lopputulos selvillä: kirkko liittyisi arkkihiippakuntana Konstantinopolin patriarkaattiin, ja siteet Moskovan patriarkaattiin katkeaisivat.

– Ratkaisu oli puhtaasti kansallispoliittinen, mistä kertoo sekin, että valtiovallan edustaja Setälä johti koko valtuuskuntaa, sanoo aiheesta aikanaan väitellyt teologian tohtori, Valamon opiston opettaja Juha Riikonen.

Sopimuksesta laadittu dokumentti tunnetaan kreikankielisellä, asiakirjaa tarkoittavalla nimellä Tomos. Sen jo hieman kellastuneita kopioita riippuu tänäkin päivänä kehystettyinä pyhäkköjen seinillä. Varsinkin vanhemmille kirkossa kävijöille ne ovat tuttuja.

Riikosen mukaan Tomos oli kirkon tärkein asiakirja, jossa määriteltiin kirkon kanoninen asema. Tarkan sanamuodon mukaan asiakirja antoi mahdollisuuden ”järjestää Suomen Ortodoksisen Kirkon olot maan lakien mukaan”. Tomos on yhä voimassa. E.N. Setälä tulkitsi kirkon saaneen Konstantinopolilta laajennetun autonomian. Käytännössä Tomos täydensi jo aiempina vuosikymmeninä alkaneen kansallistamisprosessin.

Pelättiin tulevaisuutta, jossa bolshevikit olisivat vaikuttaneet kirkkoon

Suomen kirkon ero Moskovan patriarkaatista oli sekä valtiovallan että kansallismielisten ortodoksisten johtomiesten yhteinen päämäärä.

Kirkossa toki toimi myös niitä, jotka halusivat vaalia venäläistä kirkollista perinnettä ja vastustivat eroa Moskovasta. Venäjän vallankumous oli kuitenkin vahvistanut kansallismielistä siipeä. Sen mielestä kirkon kansallistaminen oli ainoa tapa turvata kirkkokunnan tulevaisuus, sillä bolshevikkien valtaantulo oli heikentänyt Venäjän kirkkoa. Kammoksuttiin tulevaisuutta, jossa kirkon korkein kanoninen valta olisi ollut bolshevikkien käsissä.

Valtiovalta puolestaan pelkäsi, että Moskovasta vaikutettaisiin Suomeen ortodoksisen kirkon kautta: juuri itsenäistyneen Suomen valtion sisällä olisi ollut organisaatio, jonka korkein hallinnollinen johto olisi ollut ulkomailla.

– Ei varsinkaan sopinut, että johto olisi ollut Moskovassa. Konstantinopolia ei pidetty vaarallisena, eikä se sitä ollutkaan, Juha Riikonen kertoo.

Kyse oli myös rahasta. Jos kirkkoa ei olisi kansallistettu, valtiovalta olisi sulkenut siltä rahahanansa.

Tomoksen sisältö on jälleen ajankohtainen Euroopassa

Suomi ei ollut ainoa Euroopan maa, jonka ortodoksit halusivat 1920-luvun alussa vaihtaa Moskovan patriarkaatin Konstantinopoliin. Samalle tielle lähtivät Viron, Latvian, Puolan ja Tshekkoslovakian vähemmistökirkot.

Syyt olivat samoja kuin Suomessa – kansallisen itsemääräämisoikeuden laajentaminen ja bolshevikkien pelko.

Bolshevikkivaltaa ei enää ole, mutta Tomoksen sisältö on jälleen ajankohtainen. Siitä pitävät huolen Euroopassa riehuva sota ja jo sitä edeltäneet kirkolliset erimielisyydet venäläisten ja ukrainalaisten välillä.

– Ukrainassa ollaan nyt saman asian äärellä kuin Suomessa 1923. Siellä kansallismieliset ortodoksit pyrkivät vahvistamaan asemiaan, Juha Riikonen toteaa.

Teksti Hanna Lehto-Isokoski

Lähteenä on käytetty myös Juha Riikosen väitöstutkimusta Kirkko politiikan syleilyssä – Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945-1957 (Joensuu 2007).

Aiheesta kirjoittaa myös Aamun Koitto.