”Klikkaisko Kristusta?” – isä Petri Korhonen kirjoittaa tiestämme kirkkoon nyt ja ennen

Muistan erään kahvipöytäkeskustelun ja seurakuntalaisen- kutsukaamme häntä nimellä X– kertomuksen omasta polustaan kirkkomme jäseneksi. X oli ollut jo pidemmän aikaa kiinnostunut ortodoksisuudesta ja käynyt silloin tällöin myös jumalanpalveluksissa. Aikansa pohdittuaan hän oli päättänyt ottaa seuraavan askeleen kohti kirkkoon liittymistä. X rohkaistui ja asteli hattu kourassa kirkkoherran virastoon pappia tapaamaan. Päivystävän papin huoneessa häntä odotti kirkkoherra. X kertoi kirkkoherralle kiinnostuksestaan ortodoksista kirkkoa kohtaan ja halustaan tulla kirkon jäseneksi. Kirkkoherra oli nostanut katseensa papereistaan ja kysynyt sitten hiukan epäröintiä ja ihmetystä äänessään että, “miksi kummassa sinä nyt sellaista haluat?”  X hämmentyi mutta sai esitettyä mielestään hyvät perustelut aikeelleen. Tähän kirkkoherra oli hieman penseällä äänellä sitten vastannut, että,” no käy nyt sitten ainakin aluksi kirkossa jumalanpalveluksissa. Katsotaan asiaa sitten joskus myöhemmin.” Aikaa kului ja aikanaan X liitettiin kirkkoon. Keskustelussamme X totesi, vailla minkäänlaista katkeruutta, että ortodoksisen kirkon jäseneksi pääseminen oli yksi hänen siihen astisen elämänsä vaikeimmista asioista, joskin paras sellainen.

Tarinamme liittyy aikaan ennen internettiä, vuosikymmenten taa. Tuolloin kirkkomme oli ehkä yleisesti tuntemattomampi, eikä kirkon ovilla ollut jäseniksi aikovia tungokseen asti. Ortodoksista kirjallisuutta oli saatavilla suomeksi vain hyvin rajoitetusti, joten tiedon hakeminen kirkon perinteestä ja elämästä oli aivan toisella tavalla haasteellista kuin se on tänä päivänä, kun tietoa suorastaan tulvii ovista ja ikkunoista. Ensi kuulemalta X:n vastaanotto oli seurakunnassa häntä kohtaan penseä ja ehkä jonkun korville suorastaan tyly. Tarinassa on kuitenkin jotain erityisen hienoa ja opettavaista ja itseasiassa se mikä siinä näyttäytyy penseytenä, onkin juuri se mikä takaa tarinan onnellisen lopun, tulihan X:tä lopulta kirkkoa koko sydämestään rakastava seurakuntalainen ja kristitty.

Kiinnostus kirkkoja ja uskontoa kohtaan on lisääntynyt räjähdysmäisesti

Toisin kuin tämän edellä kuvatun tarinan maailmassa, me elämme monella tapaa aivan toisenlaisessa todellisuudessa. En tiedä puhuttiinko sekularisaatiosta jo tuolloin.  Jos ei niin viimeisinä vuosina on puhuttu ja paljonkin. Oli ajateltu, että kirkko ja kristillisyys on uhattuna, maallisen ajattelun, rationalismin ja ateismin paineessa. Aivan viime aikoina, suunnilleen koronapandemian ja Ukrainan sodan syttymistä seuranneina vuosina näyttää siltä, että sekularisaatio ei sittenkään ole ollut sellainen uhka kuin siitä on ajateltu, jos nimittäin katsoo sitä, kuinka kiinnostus kirkkoja ja uskontoa kohtaan on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Kirkkoon liittymistä harkitsevia ja katekumeeniopetukseen hakeutuvia on Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa ennätysmäärä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Kiinnostus ei koske pelkästään omaa kirkkoamme vaan myös Katolinen ja Luterilainen kirkko ovat lisääntyneen kiinnostuksen kohteena, ja sama pätenee myös ainakin joihinkin ns. vapaisiin kristillisiin suuntauksiin. Uskonto on siis palannut, eikä pelkästään yksittäisten ihmisten valintoina vaan se on uinut myös mediaan, valtakunnan politiikkaan ja kansainvälisen politiikan näyttämöille. Voikin sanoa, että kristillisyys ja uskonto laajemminkin on meidän digimaailman ihmisten silmissä, jos ei jopa iholla, aivan jokaisena hetkenä.

Mitä Ilosanomasta poimitaan, miten se ymmärretään, mihin sitä käytetään?

Nähdäkseni, omana havaintonani on kuitenkin se, että tämä kaikki mitä nyt tapahtuu, tämä valtaisa algoritmien silmillemme ja korvillemme piiskaama kristillisen informaation tulva tietoverkkojen loputtomassa avaruudessa ja siinä ohessa myös uskonnon paluu politiikan näyttämöille ei ole asia, jota voisi tervehtiä pelkästään ilahtunein mielin. Iloa aiheuttaa toki se, että kirkko kiinnostaa ja että niin monet ihmiset hakeutuvat kirkon piiriin. Kirkko iloitsee jokaisesta uudesta jäsenestä. Suurta huolta ja toisinaan silkkaa kauhua aiheuttaa puolestaan se, millaisen muodon kristillisyys näyttää saaneen siellä ja täällä, ja tulee kenties jatkossa saamaan, sekä ymmärryksessä, että sanoissa ja teoissa, niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin tasolla. Mitä Ilosanomasta poimitaan, miten se ymmärretään, mihin sitä käytetään?

Oma ortodoksinen traditiomme on rikas ja kaunis, mutta myös altis.

Oma ortodoksinen traditiomme on rikas ja kaunis, mutta myös altis. Se on vuosituhantinen perinne, joka kietoutuu ytimensä, itse Kristuksen ympärille kuin kaunis kirjottu vaate, elämää nähnyt sellainen, silmäpakoineen ja jostain ratkenneine saumoineen ja siellä täällä silmään pistävine tahroineen. Traditio on Pyhän Hengen elämää kirkossa, elämää, jonka me ihmiset olemme kantaneet sukupolvelta toiselle edelleen kannettavaksi eteenpäin. Se ei ole meidän omaamme, mutta me jokainen jätämme siihen jälkemme, niin että siinä kaiken pyhyyden kauneuden ohella on pisteltynä myös inhimillisen elämän kirjailut niin kauneudessaan kuin joskus rumuudessaankin. Alttius on katseessa ja siinä millaisena kirkko meille näyttäytyy. Näemmekö vain kauniit kirjailut tai kenties sota-asun, johon kietoutumalla olemme turvassa pahalta maailmalta? Onko sen rintapieleen kirjailtu mielestämme risti vaiko sittenkin miekka? Suostummeko näkemään kauneuden ohella myös meille kenties liiankin tutut elämän jäljet, vai heitämmekö kyynistyneinä mielessämme koko rievun menemään?

Juuri mikään tässä ajassa ei ruoki meitä kärsivällisyyteen ja pysähtymiseen. Elämme melkoisen osan ajastamme sanojen ja kuvien kiihkeästi virtaavassa kaksiulotteisessa maailmassa. Siinä maailmassa mikään ei kutsu meitä katsomaan syvyyteen sillä se vaatisi pysähtymistä, yksin ja yhdessä, eikä meillä ole siihen aikaa. Internetin kasvot ovat kaksiulotteiset eivätkä lauseet siellä kerro ihmisen syvyydestä vaan leijuvat merkityksettöminä kaikuina bittiavaruudessa taivuttaen tunteitamme puoleen ja toiseen, meihin ja niihin. Mutta ihminen ei ole kaksiulotteinen. Hän ei ole joko tai vaan useimmiten sekä että.

Ikonin tehtävä on viedä katseemme olevaisen taustalla loistavaan pyhyyden kirkkauteen

Kun katsomme ikonia, emme katso, tai meidän ei ainakaan pitäisi katsoa, yksittäistä siveltimen vetoa eikä yksityiskohtia ylipäänsä, vaan syvyyteen. Ikonin tehtävä on viedä katseemme olevaisen taustalla loistavaan pyhyyden kirkkauteen. Samalla tavoin, kun katsomme kirkkomme traditiota me emme saa katsoa yksityiskohtiin, kanoneihin, maahankumarruksiin, pukeutumissääntöihin, suitsutusastian muotoon ja liikkeeseen, oikeaan seisomapaikkaan kirkossa, hyvään tai huonoon pappiin tai piispaan vaan syvyyteen, tradition ytimeen, Kristukseen. Ja kun katsomme lähimmäistämme, me emme katso sitä miltä hän näyttää, mitä hän sanoo ja mihin hän kenties uskoo vaan syvyyteen, Jumalan kuvaan, joksi hänet on luotu.

X joutui kamppailemaan tiensä kirkon jäsenyyteen. Hän ei ollut tämän kiireisen ja kärsimättömän ajan lapsi. Kirkko on edelleen sama mutta ihminen erilaisessa maailmassa kuin X. Kirkon salaisuus on edelleen sama ja sen löytämisen suhteen pätevät yhä samat periaatteet kuin X:n siihen “kiiruhtaessa.”  Oikean tien löytäminen vaatii aikaa nöyryyttä, kärsivällisyyttä, pysähtymistä ja hiljentymistä salaisuuden äärelle. Tie syvyyteen on valon ja varjon vaihtelua, iloa ja kärsimystä, eksymistä ja uudelleen löytämistä. Valmista karttaa ei ole, eikä sitä voi mistään ostaa, niin kuin ei elämääkään. Se on elettävä.  Sitä ei voi klikata. Se on ristin tie.

Isä Petri Korhonen
Espoon alueen vastaava pappi

Teksti on julkaistu ensimmäiseksi Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkon Facebook-sivuilla.

Kirjoitus on julkaistu seurkaunnan sivuilla Blogi-sarjassa.