Kristillinen yhteisöllisyys on mahtava voimavara

Yhteisöllisyys on voimavara, joka on hyvin merkityksellistä kirkollisessa työssä. Toisinaan on syytä pysähtyä ja kysyä itseltään, mitä kukin meistä tarkoittaa yhteisöllisyydellä.

Monet tutkijat viittaavat siihen, että myös uskonnollinen yhteisöllisyys on muuttumassa yksilökeskeisyyden myötä. Heikentyvän yhteisöllisyyden merkkejä kirkoissa ovat muun muassa korostettu riippumattomuus papeista ja piispoista sekä heikentyvä sitoutuminen kirkkoon tai seurakuntaan instituutiona. Sitoutuminen voi toisaalta suuntautua myös hyvin kapea-alaisesti ymmärrettyihin, ns. perinteisiin arvoihin.

Kun yksilökeskeisyys muokkaa yhteisöllisyyttä ohuemmaksi, vastarinta saattaa kanavoitua nykyisin tietoyhteiskuntaan sopiviksi työhyvinvointikeskusteluiksi ja yksilöllisten kokemusten korostumiseksi.

Hyvä työyhteisö suojaa stressiltä

Jussi Onnismaa ja Susanna Gardemeister kirjoittavat yhteisöllisyyteen kohdistuvasta paineesta ”Dialogisuus, työ ja yhteisön kaipuu” -artikkelissaan seuraavasti:

”Työyhteisö auttaa sitoutumaan organisaatioon ja suojaa stressiltä. Yhteisön idealisointivaarasta huolimatta ammatillinen yhteisö on ammatti-identiteetin ylläpitämisen ja kehittymisen ehto…. Tavalla tai toisella on hyvä raivata aikaa ja tilaa yhteisille ammatillisille keskusteluille, joiden kieli on sidoksissa osallistujien henkilökohtaiseen ja kollektiiviseen kokemukseen – toisin kuin tavanomainen organisaatiopuhe – ja joissa toiminnan vaihtoehtoja voi nousta esiin”

Onnismaa ja Gardemeister jatkavat:

”Yhteisöä ei voi olla ilman jakoa meihin ja muihin, jolloin yhteisöön kuuluminen edellyttää aina myös sen määrittelemistä, ketkä suljetaan ulkopuolelle. Toisten erilaisuus hämmentää ja tuo asioiden järjestystä rikkovan kaaoksen lähelle. Omassa yhteisössä voidaan kokea sulkeutunutta me-henkisyyttä, lämmintä yhdessäoloa ja luottamusta – – – Halu demonisoida toisia juontuu sisäpuolella olevien ontologisesta epävarmuudesta.”

Uskovienkin keskuudessa riidellään

Kirkoissakin ilmenee erimielisyyksiä ja jopa riitaisuutta. Kyky arvostavaan dialogiin voi olla koetuksella. Valitettavasti kielteiset seikat ovat energiasyöppöjä, jotka vievät aikaa ja voimia ylivoimaisesti enemmistönä olevilta hyviltä asioilta.

Tuire Palonen viittaa artikkelissaan ”Sosiaaliset suhteet luovat yhteisön voimakentän” Joe Labiancan tutkimukseen, joka tehtiin erään amerikkalaisen kirkon jäsenistön keskuudessa.

”Tämän kaltaisen aineiston hankkiminen ja julkaiseminen on vaikeaa, koska ihmiset ovat usein haluttomia kertomaan keskinäisistä selkkauksistaan tai ’mustista listoista’, joilla on sellaisia henkilöitä, joista ei pidetä tai joiden toimintaa halutaan vaikeuttaa. On sääli, että negatiivisten suhteiden tutkimus on hankalaa, ja jopa eettisesti kyseenalaista, siinä niiden tarkastelu toisi yhteisöjen ja yksilöiden toiminnasta esiin sellaisia asioita, jotka eivät näyttäydy myönteisiä ja neutraaleja asioita tarkastellessa, ja joista meillä siis on vain vähän tietoa.”

Keskeistä seurakuntatyössä on ammentaa kaikesta siitä hyvästä, jota kirkossa on yllin kyllin. Tästä huolimatta ei tarvitse olla naiivi ja väittää, ettei hengellisessä yhteisössä olisi vaikeuksiakin. Meillä on haasteemme työn luonteen takia, mutta myös keinot selvitä niistä.

Ilman toisia vaellamme autiomaassa

Meidän ei tarvitse varta vasten keksiä jotain positiivista, vaan tuoda esiin ortodoksisuuden uskoa sekä kauneutta. Tällä tavoin seurakuntalaiset ja muut kiinnostuneet voivat löytää tiedon valkeuden – Kristuksen valkeus säteilee kaikille!

Näin voimme tasapainottaa sitä rikkinäisyyttä, jota yhteisöissä on inhimillisen heikkouden tähden. Tässä ajassa kaivataan yhä enemmän sanomaa ylösnousseesta Kristuksesta ja Kirkon rikkaasta perinteestä.

Onnismaa ja Gardemaister muistuttavat, että maailma ilman toisia olisi autiomaa. Perinteessämme tunnetaan autiomaan isät: erämaakilvoittelijat, jotka lähtivät erämaahan ja saivat ne kukkimaan kilvoittelunsa tuloksena. Hengellinen kilvoittelu syntyy toiseuden kohtaamisesta, toisessa Kristuksen näkemisestä ja kuuliaisuudesta Kristuksen Kirkolle ja sen paikalliselle yhteisölle.

Kuten huomaatte, olen ehtinyt taas lukea. Tällä kertaa enemmän yhteisöllisyydestä ja organisaatioiden toiminnasta. Mutta rinnalla kulkee toki muutakin luettavaa. Tämä tervehdys ei ole varsinaisesti saarnan paikka, vaan pohdintaa ammatillisista työyhteisöitä ja ajan ilmiöistä. Aikaa tulisi riittää myös ajatteluun ja rukoukseen.

Siunauksellista syksyä toivottaen
Markku Salminen
Kirkkoherra