Piispa Sergei: ”Kristittyinä tehtävämme on lisätä rakkautta tässä maailmassa”

Piispa Sergein saarna Pyhien marttyyrien Vera, Nadezdan, Ljubovin ja heidän äitinsä Sofian kirkon temppelijuhlassa Helsingissä 17.9.2022.

”Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Vietämme tänään pyhien lapsimarttyyrien Veran, Nadezdan, Ljubovin ja heidän äitinsä Sofian muistopäivää ja tämän pyhän temppelin vuosijuhlaa sekä Venäläinen hyväntekeväisyysyhdistys Suomessa ry:n 150-vuotisjuhlaa.

Tämän päivän pyhien marttyyrien elämäkerrasta käy ilmi, että nämä lapsimarttyyrit– vanhin kaksitoista ja nuorin yhdeksän vuotta – kidutettiin mitä julmimmilla tavoilla, kuten ruoskimalla, silpomalla ja heittämällä kiehuvaan tervapataan, mutta mitkään kidutukset eivät tehonneet heihin eivätkä he luopuneet uskostaan ja lopulta heidät kukin vuorollaan mestattiin miekalla. Äiti Sofia hautasi tyttärensä juhlallisesti ja kolmen päivän kuluttua hän haudan päälle heittäytyneenä antoi itsekin sielunsa Herran käsiin ja liittyi tyttäriensä kanssa pyhien joukkoon. Tämä tapahtui Roomassa vuonna 137.

Nämä uskonsa veritodistajat ovat meillekin esikuvia uskollisuudesta ja rakkaudesta Kristusta kohtaan.

Vainoa pelkäämättä he rohkeasti tunnustivat olevansa Kristuksen seuraajia. Vaikka lasten Sofia-äitiä ei mestattukaan, hänen kärsimyksensä – lastensa kiduttamisen näkeminen ja suruun kuoleminen – on verrattavissa marttyyriuteen. Siksi hänkin on saanut marttyyrin kruunun.

Yhä tänäänkin monet kristityt todistavat uskostaan Kristukseen marttyyrikuoleman kautta.

Uutiset kristittyjen vainoista esimerkiksi Egyptissä, Afrikassa ja Lähi-idän arabivaltioissa muistuttavat meitä todellisuudesta, jossa elämme. Aikanaan myös ateistisen Neuvostoliiton hallinto surmautti miljoonia ihmisiä, joiden joukossa lukuisa määrä pappeja, piispoja, munkkeja ja nunnia sekä maallikkoja. Kirkkoa vastaan hyökättiin suurella agressiivisuudella. Ei ainoastaan ihmisiä, vaan myös valtavasti kirkkoja ja luostareita tuhottiin. Aika ajoin Kristuksen kirkko ja kristityt joutuvat kokemaan vainon aikoja.

Jeesus sanoo vuorisaarnassaan: ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan, heidän on taivasten valtakunta. Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” (Matt. 5:10-12).

Pyhä apostoli Paavali kirjeessään roomalaisille sanoo: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko.” (Room. 12:14).

Jeesus jatkaa vuorisaarnassaan: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi’, mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen isänne lapsia.” (Matt. 5:43-45).

Meistä kaikista ei tule Kristuksen veritodistajia, mutta kirkossa on kaksi pyhää sakramenttia, joiden toimituksissa kuitenkin viitataan marttyyriuteen. Nimittäin pappeuteen ja avioliittoon vihittäessä lauletaan veisu: ”Te pyhät marttyyrit, jotka olette jalosti kilvoitelleet ja olette kruunatut, rukoilkaa puolestamme Herraa, että hän meidän sielujamme armahtaisi.”

Näin ainakin henkisellä ja hengellisellä tasolla voidaan verrata niin avioliiton kilvoitusta kuin pappeuttakin marttyyriuteen. Molemmissa on luovuttava itsekkyydestä, uhrauduttava toisen puolesta ja osoitettava rakkautta toisia kohtaan.

Yksi aikamme pyhistä miehistä, vanhus Porfyrios Kausokalivialainen on sanonut: ”Ken rakastaa Kristusta ja toisia ihmisiä, hän elää. Elämä ilman Kristusta on kuolema ja kadotus eikä elämä. Rakkaudeton elämä on kadotus, mutta Kristus on elämä.”

Meillä Suomen ortodoksisessakin kirkossa on omat marttyyrimme. Valamon luostarin yli kuudenkymmenen pyhän joukosta yli puolet ovat kokeneet marttyyrikuoleman. Osa heistä jo 1500-luvulla ruotsalaisten hyökättyä Valamoon ja vielä 1900-luvun alun Venäjän vallankumouksen myötä luostarin podvoreissa Moskovassa ja Pietarissa työskennelleistä veljestön jäsenistä vain harvat jäivät eloon.

Muutama vuosi sitten Venäjän kirkko kanonisoi luovutetun Karjalan alueella Korpiselässä syntyneen pappismarttyyri Kristofor Varfolomejevin, jonka isä Ioann Varfolomejev toimi aikanaan pappina Korpiselässä ja myöhemmin kirkkoherrana Lappeenrannassa. Isä Kristoforin veli, rovasti  Nikolai Valmo toimi Sortavalan pappisseminaarin rehtorina. Myös amoihin aikoihin 1920-luvulla henkensä menetti Helsingin kirkkoherrana toiminut rovasti Aleksander Hotovitskij.

Suomen ortodoksisen kirkon ensimmäisenä suomalaisena pyhänä marttyyrina ja tunnustajana kanonisoitiin kolme vuotta sitten Johannes Sonkajanrantalainen, joka surmattiin yli 100 vuotta sitten.

Marttyyrius on yksi pyhyyden muoto, mutta sen saavat vain harvat kokea. Useimmille meistä pyhityksen tienä on kilvoittelu avioliitossa, yksin tai luostarissa. Pyhittyminen, pyhäksi tuleminen on se päämäärä, johon meidät kaikki on kutsuttu. Pyhä apostoli Pietari sanoo ensimmäisessä lähetyskirjeessään: ”Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa, mitä teette. Onhan kirjoitettu:”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” (1.Piet. 1:15-16).

Jumalan kuvina ja Jumalan kaltaisuudessa kasvaminen – pyhittyminen – on meille jo kasteessa ja mirhavoitelussa annettu mahdollisuus, mutta tuon mahdollisuuden hyväksi käyttäminen onkin jo meistä jokaisesta itsestä riippuva asia. Tämä ajallinen elämä on annettu meille valmistautumisajaksi tulevaan iankaikkiseen elämään. Elämämme tarkoitus on sielun pelastus tämän ajallisen elämän kilvoituksen kautta. Viimeisellä tuomiolla meiltä kysytään rakkauden tekoja. Kristittyinä meidän tehtävämme on lisätä rakkautta tässä maailmassa lähimmäisiämme kohtaan.

Kirkko on pyhä, mutta  me kirkon jäsenet saatamme usein olla kaukana pyhyydestä.

Lohduttavaa ja meille toivoa antavaa on tietää, etteivät Kirkon virallisesti pyhiksi kanonisoimat ihmisetkään ole olleet täysin synnittömiä vaan syntisiä, jotka katumuskyynelin, rukouksella ja paastolla ovat puhdistaneet sydämensä synnin pahuudesta ja siten pyhittyneet. Pyhien joukosta löytyy meille monia esimerkkejä siitä, ettei ole niin syntistä ihmistä, joka ei voisi tehdä mielenmuutosta, katua ja alkaa pyhittyä.

Pyhän ehtoollisen kautta Kristus on jatkuvasti meillekin pyhityksen lähteenä. Tähän koko kristillinen elämämme huipentuu. Rukouksella ja paastolla me valmistamme itseämme ottamaan vastaan Kristuksen ruumiin ja veren. Vain pyhässä ehtoollisessa yhteytemme Kristukseen tulee täydelliseksi. Tämä on se tie, joka vie meidätkin pyhien joukkoon. Kannustakoon tämäkin temppelijuhla jatkamaan kilvoitustamme pyhityksen tiellä. Aamen.”

Haminan piispa Sergei