Rovasti Teo Merras suuresta paastosta ja ristinkumartamisen sunnuntaista: ”Näihin kolmeen asiaan kulminoituu koko kristityn elämä”

Olemme saapuneet suuren paaston kolmanteen sunnuntaihin, ristinkumartamisen sunnuntaihin.

Olemme siis saavuttaneet suuren paaston puolivälin.

Moni on ehtinyt tämän paaston aikana jo miettiä ja varmasti tuskastuakin sitä, kuinka vaikealta paasto on tuntunut, eikä oikein tunnu pääsevän alkuunkaan. Nyt sitten vielä täältä julistetaan suureen ääneen, että olemme jo puolivälissä. Ei hätää – kohta olemme maalissa.

Mitä tämä kaikki meille oikeastaan tarkoittaa? Aivan ensimmäinen tehtävä meille jokaiselle on pohtia tämän paaston aikana, mitä paasto on, mikä sen oikea luonne on ja mikä sen tavoite meidän elämässämme oikeastaan on.

Paaston tavoite on kahtiajakoinen. Moni ei ehkä tule sitä ajatelleeksi. Moni ajattelee paastoa pelkästään omana henkilökohtaisena kilvoituksen tienä. Paastossa on kuitenkin aina paljon suurempi ja laajempi ulottuvuus, jota meidän tulisi tavoitella. Ei vain jotain meille itsellemme, vaan jotain sellaista, jota voisimme antaa itsestämme pois. Juuri tästä teemasta on kysymys ristinkumartamisen sunnuntaina.

Tälle sunnuntaille osoitettu evankeliumi sisältää yhden kuolemattoman ja jokaiselle kristitylle hyvin tärkeän lauseen. Siinä Kristus sanoo meille näin: “Se, joka tahtoo minun perässäni kulkea, kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Näihin kolmeen asiaan kulminoituu koko kristityn elämä ja vaellus tässä maailmassa tänä päivänä, niin kuin se on kulminoitunut jo vuosisatojen ajan ennen meitä. Kun mietimme paastoa, tämä lause on oikeastaan paras tapa sen sisäistämiseen ja käsittelemiseen. Siksi tätä lausetta täytyy hieman purkaa.

Ensimmäisenä meitä kehotetaan: “Se, joka tahtoo minun perässäni kulkea, kieltäköön itsensä.” Mitä itsensä kieltäminen oikeastaan on?

Meille tämän ajan ihmisille – mutta yhtä lailla myös menneinä aikoina – individualismi, yksilö ja yksilön oikeudet ovat nousseet keskeiseksi asiaksi. Toisaalta se on hyvä asia: yksilöä tulee kunnioittaa, ja yksilöllä täytyy olla tietyt perusoikeudet missä tahansa sivistyneessä yhteiskunnassa. Olemme nähneet yhteiskuntia, jotka eivät kunnioita yksilön perusoikeuksia, ja ne ajautuvat usein tuhoon, sotaan tai muihin kriiseihin.

Itsensä kieltämisessä ei kuitenkaan ole kysymys siitä, etteikö meillä saisi olla näitä perusoikeuksia. Kun puhun itsensä kieltämisestä, puhun nimenomaan siitä, miten yksilönä katsomme tätä maailmaa. Kyse on siitä, että luovumme itsekeskeisestä tavastamme katsoa maailmaa ja ympäröivää yhteiskuntaa, jossa elämme.

Meitä kasvatetaan tänä päivänä usein siihen, että korostetaan ajatusta: tehkää aina mitä itse haluatte, päättäkää itse, mikä teille on hyväksi. Kristillinen ajattelu ja Kristuksen seuraaminen eivät kuitenkaan voi lähteä liikkeelle siitä, että minä itse päätän, mikä minulle kulloinkin on oikein tai hyvältä tuntuvaa.

Todellinen itsensä kieltäminen on sitä, että luovumme itsekeskeisestä tavastamme toimia vain oman etumme mukaisesti. Kristus sanoo evankeliumissa: “En minä tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan.” Tästä juuri itsensä kieltämisessä on kysymys.

Kun luovumme omasta egostamme ja siitä asenteesta, joka määrää kaiken oman etumme mukaan, löydämme kristinuskon ytimen: toisten ihmisten huomioimisen ja palvelemisen. Tämä on ensimmäinen askel.

Paaston ensimmäisen puoliskon aikana olemme pohtineet itseämme ja omia tekemisiämme. Olemme ehkä käyneet synnintunnustuksella, joka on erityisesti tarkoitettu suuren paaston alkuvaiheeseen. Olemme vähitellen alkaneet ymmärtää, mitä me ihmisinä olemme ja mitä elämästämme puuttuu.

Paaston jälkimmäisen puoliskon perimmäinen tavoite on auttaa meitä ymmärtämään, ettemme ole tässä maailmassa yksin. Sillä, mitä ajattelen itsestäni tai miten toimin, ei ole merkitystä, ellei se kohdistu lähimmäiseen.

Tämän vuoksi paaston toinen jakso tuo eteemme yhä uudelleen sen, mitä kohti kuljemme. Huipennuksena on ristinkumartamisen sunnuntai, jolloin Kristuksen risti tuodaan konkreettisesti nähtäville. Se risti on se, mitä kohti paastomme tulisi johtaa.

Kristuksen opetuksen toisessa kohdassa sanotaan: “Hän ottakoon ristinsä.” Ristin ottaminen ei tarkoita puupalan kantamista tai raskaan tehtävän suorittamista. Todellinen ristin kantaminen on sitä, että olen valmis luopumaan jostain, joka minua kahlitsee tai ahdistaa, ja lähtemään tekemään jotakin, mikä ei luonnostaan lähde minusta itsestäni.

Kristuksen ristin kantaminen on epämukavuuksien sietämistä. Kristus itse näytti tästä esimerkin. Hänen elämänsä – erityisesti sen loppuvaihe – oli täynnä epämukavuuksia. Jos hän olisi sanonut: “En jaksa, ei huvita”, mitään ei olisi tapahtunut.

Samaan asenteeseen meitä kutsutaan. Meidän on oltava valmiita sietämään epämukavuutta omassa elämässämme. Vain siten voimme alkaa ymmärtää, mitä kokevat ne ihmiset, jotka elävät sodan keskellä, esimerkiksi Ukrainassa tai Gazassa.

Ilman ristin kantamisen asennetta emme voi ymmärtää lähimmäisen todellisuutta. Siksi meitä kehotetaan ottamaan risti ja seuraamaan Kristusta.

Mihin me seuraamme Kristusta? Kärsimykseen ja kuolemaan – sillä vain se tie johtaa ylösnousemukseen. Me tiedämme jo tielle lähtiessämme, ettei se vahingoita meitä. Me tulemme saavuttamaan iankaikkisen elämän, kun noudatamme meille annettuja ohjeita.

Kristuksen seuraaminen vaatii askeleen myös epämukavuuden puolelle – seurakuntayhteisöön.

Lopuksi käännämme katseemme Kristuksen ristiin ja liturgiaan, jossa Kristus itse tulee keskellemme, muistuttaen meitä todellisuudesta, jossa elämme, ja siitä todellisuudesta, jota kohti kristittyinä kuljemme.

Rovasti Teo Merras

Opetuspuhe on pidetty ristinkumartamisen sunnuntain liturgiassa Uspenskin katedraalissa vuonna 2025. Opetuspuhetta on hieman editoitu julkaisua varten.