Näkökulma: ”Hyppy tuntemattomaan: Haavoittuvuus ortodoksisella tiellä”

Kesäkuussa kävimme vierailulla Valamossa katekumeeniryhmän kanssa. Matkan aikana puhuimme kirkkoon liittymisestä ja jaoimme kokemuksia ajastamme katekumeeneina. Huomasin, että keskusteluissamme toistui tietty teema. Moni meistä koki, että identiteettimme ortodoksisina kristittyinä olivat vasta muodostumassa, ja että se sai meidät tuntemaan itsemme välillä haavoittuvaisiksi, sekä herkiksi monille erilaisille vaikutuksille ja mielipiteille. Meillä saattoi olla vielä joitain epävarmuuksia ja kysymyksiä kirkon opeista ja hengellisestä elämästä, joihin saimme välillä erilaisia, ristiriitaisiakin vastauksia eri lähteistä.

Katekumeenina ja uutena ortodoksina on ollut houkuttelevaa pyrkiä kieltämään itseltä haavoittuvuuden ja epävarmuuden kokemus, esimerkiksi pyrkimyksellä mahdollisimman perinpohjaiseen faktuaaliseen tietämykseen kirkon opeista ja historiasta. Tällä tiedon määrällä haen usein kontrollin tunnetta – tunnetta siitä, että minä tiedän ja olen oikeassa. Täydellisyyden ja kontrollin tavoittelu tässä vaiheessa estää minua kuitenkin näkemästä sen tosiasian, että olen tosiaankin aloittelija – hädin tuskin lähtöruudussa. Tietämättömyydessä ja epävarmuudessa voi piillä yllättäviäkin lahjoja. Kun kykenen hyväksymään sen, etten tiedä, voin tuntea, kuinka sydämeni pehmenee, avautuu, nöyrtyy ja herkistyy. Tässä sydämen avoimuudessa pystyn hetkellisesti olemaan myötätuntoisempi myös muiden heikkouksia kohtaan, koska näen omani myös selkeämmin.

Täydellisen kontrollin viestiä välitetään usein sosiaalisen median kautta. Siellä jotkut ortodoksiset “vaikuttajat” kertovat meille itsevarmasti, miten meidän tulisi suhtautua kirkkoon ja kirkon traditioihin, ja usein tarjoavat varsinkin kulttuurillista ja poliittista kritiikkiä ortodoksisesta näkökulmasta. Heille maailma vaikuttaa näyttäytyvän usein ideologisena taistelukenttänä, jonka sisällä kirkon kuvitellaan olevan poliittinen ja ideologinen toimija, “läntisen sivilisaation” suojelija.  Tässä maailmankuvassa kirkon oppi ja traditio valjastetaan omiin maallisiin, poliittisiin tarkoituksiin. Jumalasta tehdään ikään kuin oman jalkapallojoukkueen maskotti. Jumala valjastetaan palvelemaan minua, pönkittämään itsevarmuuttani. Samalla unohtuu se, että meidän olisi tarkoitus itse muuttua sisäisesti lähestyessämme Häntä. Uskallankin arvata, että monessa tapauksessa tämän itsevarmuuden ja näennäisen “lujuuden” takana piilee syvempi epävarmuus ja haavoittuvuus sekä kyvyttömyys kohdata niiden todellisuus.

Minulle alkaa yhä enemmän avautua se tosiseikka, että ortodoksinen kirkko on elävä traditio, joka on nimenomaan koettava ja elettävä. Kristitty elämä tarkoittaa myös olemista todellisessa, paikallisessa yhteydessä kirkkoon, osallistumalla sen liturgiseen ja hengelliseen elämään. Kirkko alkaa avautua kuin henkisen viisauden joki, joka virtaa vuosituhansien takaa nykyhetkeen. Toivottavasti alan pikkuhiljaa myös ymmärtämään sen, että elävää jokea ei voi yksi ihminen mielellään ja ajatuksillaan ymmärtää ja hallita. Jotta pystyn todella astumaan virtaan, minun täytyy suostua hyppäämään myös tuntemattomaan.

Olen Iikkamatti Hauru, 27-vuotias taiteilija ja graafinen suunnittelija Helsingistä. Liityin ortodoksiseen kirkkoon yhdessä vaimoni kanssa maaliskuussa 2024. Ortodoksisuus ja sen merkitys henkisessä ja arkisessa elämässäni avautuu pikkuhiljaa, toivottavasti aina päivä päivältä hieman syvällisemmin.