Uutta runoutta arkkipiispa Leolta

Arkkipiispa Leolta on ilmestynyt Karjalan kielen seura ry:n kustantamana kymmenes runoteos, Ilona Pelgosen herkästi kuvittama Luulen tuulen tulevan – Uvvet tuulet tullah. Runot on kirjoitettu tuttuun tapaan sekä suomeksi että karjalan kielellä ja rinnakkainen taitto tarjoaa lukijalle mahdollisuuden kuulostella säkeitä molemmilla kielillä vuorotellen.

Teoksessa vahvasti esiin nouseva luontoteema on tietysti arkkipiispa Leolle tärkeä jo ortodoksisen kirkon opetuksen näkökulmasta. Kirkon opetuksessa vastuu luomakunnan varjelusta on keskeinen teema, osa eukaristista elämänasennetta. Luomakunta voidaan nähdä hengellisessä opetuksessa myös kutsuna rukoukseen ja mietiskelyyn.

Runoja kirjoittaessaan arkkipiispa Leo on kuitenkin selvästi aistit avoinna vastaantulevia ilmiöitä tarkasteleva siviilihenkilö. Kirjoittajana hän ei kaipaa kirkollisen johtajan tai opettajan asemaa, vaan pitäytyy hiljaisen havainnoitsijan, jopa kuiskaajan roolissa. Teoksen sävy onkin peräti kahdella tavalla yksityinen – lähes intiimi.

Runojen aiheet ovat valtaosin syvän henkilökohtaisia: nostalgisia lapsuusmuistoja, oman vahvan luontosuhteen verbaalisia kuvauksia, herkkiä yksityisten hetkien synnyttämiä mielikuvia.

Ne ovat myös selvästi varsin omaäänisiä: arkkipiispa Leon kanssa keskustelleet voivat varmasti lähes kuulla hänen äänensä riveillä – aivan kuin kyseessä olisikin äänikirja. Alku- ja loppusoinnut, identtisten säerakenteiden taivutusmuotojen lauseille tuoma rytmi, toistot ja sieltä täältä kurkistavat sanaleikit ovat tuttuja elementtejä sekä vapaista puheenvuoroista että aiemmasta tuotannosta.

”Talven sää
lumi ja jää
kohtaa kevään ja häviää”

Monet tekstit avautuvatkin parhaiten ääneen lukemalla – ja onhan arkkipiispa itsekin lausunut omaa tuotantoaan esimerkiksi Filantropian hyväksi järjestetyissä tilaisuuksissa.

”Tahtoisin elää
kesäyön unelmaa
ei vain uneksien
ei vain unelmoiden
ei unessa
vaan todessa

tahtoisin elää
kesäyötä”

Arkkipiispa Leo on kirjoittanut aiemminkin luontokuvausten täyttämää lyriikkaa. Kuten aiemmissakin kokoelmissa monet runoista alkavat pienillä huomioilla esimerkiksi kevään merkeistä tai luonnon yksityiskohtien kauneudesta. Mukana on haikumaisia näkyjä ja kiitollisen mielen onnellisia huokauksia. Monet runot kääntyvät kuitenkin yhä useammin surumieliseksi pohdinnaksi havaittujen ilmiöiden – ja koko luomakunnan – tulevaisuudesta.

”Yksinäinen iso mänty
hiekkahaudan reunalla
kuin katselisi suruissaan
soranottoa kauniilta mäntykankaalta
ne toiset männyt on jo poistettu
ja metsän pinta kuorittu
ja suuret koneet on paikalle ajettu
kaivamaan soraa harjusta
kun tehdään lentokenttiä
moottoriteitä ja toreja
ajatellen kaupallisen maailman tarpeita
ja kansantalouden kasvua
kohti rajoittamatonta tulevaisuutta”

Välillä huoli tulevaisuudesta pukeutuu myös loruttelevan leikitteleviin, ajatuksia herättäviin säkeisiin. Lyyrikkona arkkipiispa Leosta voisikin kenties kuoriutua taitava Twitter -saarnojen eli twaarnojen kirjoittaja.

”Kylpyamme ilonamme kotonamme
tai hierova suihkukoneemme
tai juomavesi jääkaapissamme
tuo taas ja taaskin mieleemme
arvomaailmaamme perustuvat kysymyksemme
pohdittaviksemme.”

Huoli yhteisen ympäristön tulevaisuudesta nouseekin yhdeksi kirjan avainteemoista. Maaseudulla kasvaneena luonnontarkkailijana arkkipiispa Leo on nähnyt merkkejä ilmastonmuutoksesta jo pitkään, mutta viime ajat ovat tehneet ilmiön ohittamisen mahdottomaksi.

– Ennen heinäkuun lopulla kukkineet kukat kukkivat meillä nykyisin jo kesäkuussa ja jossain päin maailmaa ihmiset joutuvat pakenemaan saarilta merenpinnan noustessa ennennäkemättömällä tavalla. Erilaisia ilmaston lämpenemiseen ja ekosysteemien häiriintymiseen liittyviä signaaleja näkee jatkuvasti, lukeepa sitten uutisia mistä päin maailmaa tahansa. Kokoelman uusimmat tekstit liittyvät kaikki tähän tematiikkaan, kertoo arkkipiispa Leo.

Siihen viittaa myös kokoelman moneen suuntaan avautuva otsikko.

– Niin, tuulenhan voidaan ajatella viittaavan esimerkiksi Pyhään Henkeen. Samalla se on metafora muutoksille ja muutoksen tekemiselle: uudet tuulet puhaltavat, pistetään tuulemaan… Ilmastonmuutoksen myötä tuuli voi kuitenkin olla myös tuhon vertauskuva.

Henkilökohtaisen luontosuhteen kautta teokseen hiipii ekologisen huolen lisäksi myös toisenlainen surumielisyys. Kirjoittaja ei salaa sitä, että joskus elämänilo ja usko tulevaisuuteen ovat enemmän tai vähemmän kateissa. Näissä alakuloisissa säkeissä luonto on kuin mielen peili – joskin samalla myös voimaannuttava, omalla kiertokulullaan elämän jatkuvuudesta muistuttava toiseus. Jotkut säkeet avaavat myös näkymän piispuuden mukanaan tuomaan yksinäisyyteen. Tällaisen poikkeuksellisen elämäntien kulkijalle luonto on luotettava ja uskollinen toveri, jonka poissaoloa on vaikeaa sietää:

”Olen yksinäinen
mutta olen tottunut
olemaan yksinäinen
ihmisten keskellä
aamusta iltaan
kautta vuoden

Mutta olen raskaasti yksinäinen
kun olen yksin
ilman lintuja lähellä
Niittyvillassa
ja ulkona kylmä”

Toinen uskollinen ystävä on varmasti tyhjä paperi, jolle voi rauhassa ilmaista myös ne ajatukset, joita ei halua edes runon keinoin kuuluttaa julki. Kirjoittaminen on arkkipiispa Leolle elämäntapa siinä missä luonnon tarkkailukin.

– Työskentelytapani on hyvin spontaani: tekstit hahmottuvat mielessäni valmiina, minä vain kirjaan ne ylös heti siltä istumalta niitä sen kummemmin hiomatta. Haluan saada runon siis ”kerralla purkkiin”. Kynä on aina käsillä, mutta paperiksi on saanut usein kiireessä kelvata muistivihon sijaan vaikka maihinnousukortti tai lentokoneen oksennuspussi. Yölläkin saattaa mieleen tulla joku ajatus, joka pakottaa nousemaan ylös ja kirjoittamaan.

Näin ollen tämä teos jää tuskin viimeiseksi kokoelmaksi.

– Seuraavaksi keskityn työstämään karjalankielistä rukouskirjaa, mutta sen jälkeen saattaa olla jälleen uuden kokoelman vuoro. Minulla on jo aika paljon Välimereen ja maailman pakolaistilanteeseen liittyviä tekstejä valmiina ja pelkään, että aihe ei jatkossa muutu yhtään vähemmän ajankohtaiseksi.

Luulen tuulen tulevan -teosta voi tilata mm. Karjalan kielen seura ry:n verkkokaupasta.

Teksti: Maria Hattunen / Suomen ortodoksinen kirkko