Päivän sana 
Päivän pyhät 
Ortodoksisella kirkolla on runsaasti tarjottavaa myös menetyksen hetkellä.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä on vellonut tänä syksynä kiivas keskustelu siitä, saisiko tai pitäisikö papin siunata tuhkattu vainaja. Julkisuudessa uutisoitiin, että osa evankelis-luterilaisista papeista kieltäytyy siunaamasta tuhkattua vainajaa. Asiaan otti kantaa myös arkkipiispa Tapio Luoma, ja hänen mukaansa tuhkattu vainaja tulee siunata. Yleensä edesmenneen hautaan siunaaminen tapahtuu ennen tuhkausta. Luoman mukaan jo tuhkattu vainaja voidaan siunata, jos menettelylle on painavia perusteita.
Ortodoksinen hautausperinteen mukaan arkkuhautaus on ollut ensisijainen tapa.
”Ortodoksinen kirkko suosittelee edelleen ns. arkkuhautausta, eli että vainaja haudataan maahan arkussa. Tuhkaus on kuitenkin tullut väistämättä arkkuhautausten rinnalle monista syistä. Ehkä yleisimmät syyt ovat vainajan oma toive ja se, että monille hautausmaille tai moniin sukuhautoihin voidaan haudata vain uurnia. Ortodoksinen kirkko on tämän asian joutunut hyväksymään. Nyt jo toimestaan eläkkeellä oleva metropoliitta Ambrosius aikoinaan totesi, että tuhkaus on yhtälailla hyväksyttävää arkkuhautauksen rinnalla. Itse näkisin, että nimenomaan pastoraaliset syyt puoltavat myös tuhkauksen hyväksymistä”, isä Teo Merras pohtii.
Kuolema ulkomailla tuo haasteita
Vainajan tuhkaaminen ei ole nykyään juuri poikkeus ortodoksienkaan keskuudessa. Kaiken kaikkiaan aihepiiri vaatii tahdikkuutta: on osoitettava kunnioitusta sekä vainajalle että hänen omaisilleen.
”Onhan koko hautausasiassa kyse myös vainajan omaisten kohtaamisesta ja heidän palvelemisestaan”, isä Teo sanoo.
Ortodoksisen kirkon traditio ei kuitenkaan salli tuhkan ja uurnan siunaamista hautaustoimituksessa vainajan ja arkun sijaan.
”Se ei ole meidän kirkossamme mahdollista”, isä Teo vahvistaa.
Tilanne saattaa olla hankala, jos henkilö on kuollut muualla kuin Suomessa ja tuhkattu siellä.
”Joskus – etenkin, jos vainaja on kuollut ulkomailla – joudutaan tilanteeseen, jossa siunausta ei voida järjestää ennen tuhkausta. Tällöinkään emme toimita varsinaista hautauspalvelusta.”
Vainajan kunnioitus tärkeää
Isä Teo muistuttaa tässä kohtaa ortodoksisen kirkkomme runsaista mahdollisuuksista tukea kirkon jäseniä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa.
”Meidän ortodoksisella kirkollamme on suuri vahvuus tässäkin tilanteessa: muistopalvelus eli panihida, joka voidaan toimittaa myös, kun vainaja on jo tuhkattu. Siinä rukoilemme edesmenneen vainajan puolesta riippumatta siitä, missä hän on kuollut ja tai minne hänet on haudattu.”
Panihida on mahdollista toimittaa myös niin sanotussa uurnanlaskussa.
”Jos pappi pyydetään mukaan, voi hän toimittaa uurnanlaskun jälkeen joko panihidan tai lyhyemmän litanian.”
Yleisesti hautauskäytännöistä isä Teo haluaa nostaa esiin yhden seikan.
”Mikäli syystä tai toisesta päädytään tuhkaukseen arkkuhautauksen sijaan, tällöinkin vainaja tulee saattaa kirkosta autoon eikä jättää vainajaa kirkkoon saattoväen poistuessa. Jotkut kutsuvat tätä ns. hiljaiseksi saatoksi, mutta se ei ole ortodoksisen hautausperinteen mukaista. Kantajia on aina saatavilla hautaustoimistojen kautta, jos sukulaisten joukossa ei heitä ole riittävästi. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin joutunut monessa asiassa mukautumaan vallitseviin olosuhteisiin – ja korostan, että pastoraalisista syistä näin on hyvä tehdäkin – tulee silti pitää kiinni myös kirkon perinteistä. Vainajan kunnioittaminen tulee siis olla kaikissa hautauskäytännöissä etusijalla.”
Toisinaan omaiset saattavat suunnitella, että vainajan tuhkat sirotellaan eri paikkoihin. Ortodoksinen kirkko ei hyväksy tällaista menettelyä, mutta se ei ole myöskään Suomen hautaamista koskevan lainsäädännön mukainen.
