Helsingin ortodoksisen seurakunnan syntyhistoria voidaan palauttaa Pyhän Kolminaisuuden kirkon vihkipäivään 26. elokuuta 1827. Seurakunnan juuret ulottuvat Venäjän vallan aikaan Suomessa, jolloin seurakunta muodostui pääosin Helsingin seudulla asuneista venäläisistä. Myöhemmin seurakunta on muuttunut valtaosaltaan suomenkieliseksi. Venäjää äidinkielenään puhuvia on seurakunnassa 15 prosenttia jäsenistöstä.

Seurakunnan väestön kasvu ja toiminnan laajentuminen Helsingin ulkopuolelle on tapahtunut vähitellen erityisesti 1960-luvun lopulta alkaen.

Tänä päivänä seurakunta on monimuotoinen niin toiminnallisesti, kielellisesti kuin alueellisestikin. Seurakunta käsittää lähes koko Uudenmaan alueen ja jumalanpalveluksia toimitetaan aina Hangosta Järvenpäähän ja Porvooseen saakka.

Seurakunta muotoutuu ja ensimmäinen kirkko vihitään

Aikakausi Ruotsin vallasta Venäjän valtaan käänsi myös uuden lehden seurakuntamme syntyvaiheissa. Ortodoksisuuden vuosisataiset juuret ulottuivat nyt myös eteläiseen Suomeen. Helsinki sai uuden koko ajan kasvavan ortodoksisen väestönosansa erityisesti sotilasväestön ja 1800-luvun alkuvuosikymmeninä kaupunkiin asettuneiden siviilien ja venäläisten kauppiaiden myötä. Tuolloin Helsingissä alkoi myös varsinainen ortodoksinen kirkollinen elämä, vaikka jo sotaa edeltävänä aikana Uudenmaan alueelle oli asettunut ortodoksiväestöä. Suunnitelmat kirkon rakentamisen rahoittamiseksi käynnistyivät kasvavan ortodoksiväestön myötä, sillä tilapäiset jumalanpalveluspaikat olivat käyneet riittämättömiksi. Suunnitelmilla oli keisarin tuki, mutta kirkon rakentamista tuettiin myös yksityisvaroin. Seurakunnan syntyhistoria katsotaan alkaneeksi Pyhän Kolminaisuuden kirkon vihkipäivästä elokuussa 1827.

Alkuvuosikymmenet olivat maltillisen kasvun aikaa

Venäjän vallan aikana seurakunta muodostui niin seurakunnan alueen pysyvistä asukkaista kuin alueelle tilapäisesti asettuneista jäsenistä, jotka kasvattivat seurakunnan väkilukua. Seurakunnan alkuvuosina seurakunnassa oli kuutisen sataa jäsentä, joista valtaosa oli venäläisiä ja vain noin kolmannes siviilejä. Lähes koko Uudenmaan alueella toimivan seurakunnan jäsenistö ja jumalanpalveluselämä keskittyi kuitenkin pääasiassa Helsinkiin.

Itsenäistyneen Suomen alkuvuosina seurakunnan jäsenmäärä moninkertaistui. Väestökehitys oli 1920-luvulla kuitenkin melko vähäistä ja seurakunnan alueelle muutti vain joitakin kymmeniä uusia jäseniä vuodessa. Seuraavina vuosikymmeninä seurakunta kasvoi vuositasolla joillakin sadoilla uusilla jäsenillä, mutta 1945-luvulle saakka ulottuneen muuttoliikkeen ja sotavuosien kuolleisuuden vuoksi jäsenmäärä ei kasvanut merkittävästi.

Seuraavana vuosikymmenenä 1950-luvulla maaseudulta Helsinkiin tapahtuneen muuttoaallon vuoksi seurakunnan jäsenmäärä oli jo yli 10 000 henkeä. Tällöin alkoi vähitellen myös seurakunnan suomalaistuminen muun muassa pääkaupunkiseudulle asettuneiden evakkojen myötä. Kasvavan suomalaisväestön myötä Uspenskin katedraalissa ryhdyttiin toimittamaan jumalanpalveluksia suomen kielellä ja slaavinkieliset palvelukset siirrettiin 1990-luvulla Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Seurakunnassa 1940-luvun lopulta alkanut jäsenmäärän kasvu oli voimakkainta 1990-luvulla erityisesti maahanmuuton ja suhteellisen runsaan seurakuntaan liittyneiden seurauksena. 2000-luvulle tultaessa seurakunnan jäsenmäärä oli jo yli kaksinkertaistunut.

Vuosituhanteen vaihteen jälkeinen aika on ollut tasaisen väestönkasvun aikaa. Viimeisinä vuosina seurakunnan jäsenmäärä on pysynyt noin 20 000 jäsenen tienoilla.

Uudet pyhäköt mahdollistivat toiminnan laajenemisen

Seurakunnan väestökehityksen myötä seurakunnan jumalanpalveluselämän ja toiminnan laajeneminen on merkinnyt vuosien saatossa uusien toimintakeskusten ja pyhäkköjen syntyä. Seurakunnan vanhimpien pyhäkköjen Pyhän Kolminaisuuden kirkon, Uspenskin katedraalin sekä Hangon kirkon syntyvaiheet ajoittuvat 1800-luvulle.

Toiminnan laajeneminen Helsingin ulkopuolelle käynnistyi kuitenkin vasta 1960-luvun lopulla, jolloin laajan seurakunnan – lähes koko Uudenmaan käsittävälle – alueelle perustettiin uusia toimintakeskuksia sekä rakennettiin uusia kirkkoja ja rukoushuoneita.

Toimintakeskuksia ja kirkkoja syntyi 1990-luvun lopulle tultaessa Helsingin hautausmaalle, Kaunisniemen leirikeskukseen, Lohjalle, Järvenpäähän, Porvooseen, Klaukkalaan, Vantaalle ja Espooseen. Seurakunnan alueella toimii lisäksi useita muiden yhteisöjen ylläpitämiä pyhäkköjä muun muassa Helsingissä, Espoossa, Kirkkonummella ja Nummelassa.

Vuosikymmenten saatossa seurakunnasta on kasvanut monimuotoinen yhteisö, joka on tarjonnut hengellisen kodin sen monikulttuuriselle jäsenistölle.

Kuva: Museovirasto / Frans Oskar Liewendal