Päivän sana 
Päivän pyhät 
Isänpäivä on hetki muistaa isiä ja kiittää isyydestä. Samalla se voi olla myös raskasta aikaa niille, joiden toive isyydestä ei ole syystä tai toisesta toteutunut tai joiden suhde omaan isäänsä on vaikea tai katkennut tai isä on siirtynyt ajasta ikuusuuteen. Kirkossa saamme jumalanpalveluksesa tuoda niin kiitoksemme kuin murheemme Herran jalkojen juureen. Liturgiassa muistamme myös edesmenneitä ja kiitämme hengellisistä isistämme. Kuva: Pixabay. Teksti: Vlada Wahlstén
Sunnuntaina 8. marraskuuta Suomessa vietetään isänpäivää. Suomen ortodoksisessa kirkossa 8.11. vietetään lisäksi enkeleiden, arkkienkeli Mikaelin, Gabrielin ja Rafaelin ja muiden ruumiittomien voimien yhteistä juhlaa. Tänä vuonna myös Klaukkalan kirkon temppelijuhlaa vietetään sunnuntaina 8.11. varsinaisen juhlapäivän, pyhän Nektarios Eginalaisen muistopäivän (9.11.) aattona. Juhlapäivänä toimitetaan kello 9.30 vedenpyhitys ja liturgia.
Vaikka isänpäivä ei ole varsinainen kirkollinen pyhä, muistetaan isiä pyhäköissämme jumalanpalveluksissa ja myös kirkkokahveilla.
Ortodoksisessa kirkossa isyys on myös hengellistä ja pappeja kutsutaan isiksi. Lopulta Jumala on meidän kaikkien Isä, kuten itse Herramme Jeesus Kristus opettaa. Isänpäivänä onkin hyvä hetki kiittää isyydestä ja kaikista maallista ja hengellisistä isistä sekä ylistää Taivaallista Isäämme, Jumalaa.
Isänpäivän jumalanpalvelukset löytyvät helposti seurakuntamme jumalanpalveluskalenterista.
Isänpäivän liturgia lähetetään lisäksi suoratoistona Uspenskin katedraalista seurakuntamme YouTube-kanavalle: Lähetys alkaa 8.11. kello 9.55.
Suoratoistosta vastaa Digital Palola.
Lue myös, kuinka kirkkomme valtakunnallisessa Aamun Koitto lehdessä pastori Vladimir Sokratilin taustoittaa, mitä isyys tarkoittaa kirkossamme:
Aamun Koitto:
Isä on ihana arvonimi – tästä syystä kirkossamme kutsutaan pappia isäksi
Kirkossa – niin idässä kuin lännessäkin – vihkimyksen saaneita kleerikkoja eli pappiskuntaan kuuluvia on tullut tavaksi kutsua ”isäksi”. Osalla papeista on omia lapsia, joten esimerkiksi heidän suustaan tällainen puhuttelu on luonnollista. Sen sijaan jotkut saattavat hiukan ihmetellä tai jopa vierastaa tätä nimitystä etenkin luostarikilvoittelijoiden ja piispojen kohdalla, koska se ei ehkä vaikuta perustellulta. Kirkkomme omaksumaa hengellisen isyyden käsitettä ja isäksi puhuttelua voimme tarkastella sekä raamatullisessa että historiallisessa valossa.
Ennen ristinkuolemaansa ja ylösnousemustaan Kristus vastasi farisealaisille, jotka olivat kaapanneet itselleen Israelin kansan hengellisten johtajien aseman: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus.” (Matt. 23:8-10) Näin Jumalan Poika määritteli ihmisen suhteen Jumalaansa, sillä ”ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi” (Joh.13:16).
Muutos apostolisella kaudella
Tämä kielto alkoi kuitenkin hälvetä jo apostolisella kaudella. Ilmiölle voi olla useampi selitys, kuten esimerkiksi se, että Kristuksen kiellon konteksti oli muuttunut, eli puheen kohderyhmä oli menettänyt väärin perustein hankitun yhteiskunnallisen asemansa – tai isäksi kutsuminen oli saanut uuden, farisealaisten kielenkäytöstä poikkeavan merkityksen.
Jo apostoli Paavali kirjoitti Korintin kristityille: ”En kirjoita tätä häväistäkseni teitä, vaan niinkuin rakkaita lapsiani neuvoen. Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa.” (1.Kor. 4:14–15). Tällä tavalla hän viittasi omaan tehtäväänsä antaa Kristukselle lähetystyön kautta uusia ”lapsia”. Pakanakansojen apostolina Paavali ei vain paimentanut Jumalan valitun kansan eli Israelin laumaa, vaan saattoi Kristuksen yhteyteen ihmisiä, jotka olivat täysin tietämättömiä Jumalan ilmoituksesta. Näin Paavali ikään kuin ”synnytti” heidät Kristuksen lapsiksi ja kasvatti heitä, ja omille oppilailleen hän todellakin osoittautui ”isäksi” Kristuksessa: ilman Paavalin isällistä otetta he olisivat jääneet vaille pelastusta.
Nykyinen ortodoksisen kirkon järjestys ja pappeuden eri asteet saivat muotonsa neljännellä vuosisadalla, vaikka joitakin siihen kuuluvia tehtäviä on tunnettu jo apostoliselta ajalta, kuten esimerkiksi presbyteeri ja diakoni. Kirkon hierarkiaa kehitettiin seurakunnan parhaaksi aikoina, jolloin kristinusko laillistettiin Rooman valtakunnassa ja kirkko sai valtakunnallisen aseman. Valtion silmissä kirkon toiminnan oli oltava järjestäytynyttä. Valtakunnassa vallitsevan järjestyksen katsottiin heijastavan taivaallista hierarkiaa.
Alun perin apostolisen tehtävän jatkajia kutsuttiin paimeniksi eli latinaksi pastoreiksi merkiksi siitä, että heidän tehtäväkseen oli uskottu viedä koko Kristuksen lauma kohti pelastusta. Kuitenkin kristittyjen suhtautuminen evankeliumin ilosanoman julistajiin ja tällä tavalla laumansa ikuiseen elämään Kristuksessa ”synnyttäviin” johti siihen, että seurakunnan hengellisiä johtajia alettiin lempeästi kutsumaan ”isiksi”.
Nykyään pappien tehtävät ovat moninaiset. Suomessa vakituiseen pappisvirkaan pääseminen edellyttää yliopistotutkinnon suorittamista, eli papin on oltava koulutettu teologi. Lisäksi seurakuntatyössä häneltä odotetaan muun muassa nuhteetonta elämää, sosiaalisia kykyjä, ekumeenista ajattelua, luovuutta, kirkollisen järjestökentän ja taloushallinnon osaamista, kielitaitoa ja ties mitä muuta. Tärkeintä papin tehtävässä on kuitenkin se, että ”isä” tuo evankeliumin ilosanoman mahdollisimman monen saataville ja tuottaa tällä tavalla uusia ”lapsia” Kristukselle.
