Usko, rehellisyys, rakkaus

Kolme päivää ennen suuren paaston alkua Matias istuu Tampereen seurakuntatalon toimistossa. Nurkasta häntä tuijottaa pyhä Nikolaos. Näin alkaa Marko Annalan viime syksynä ilmestynyt romaani Paasto, joka on tekijänsä mukaan kertomus älyllisestä rehellisyydestä.

– Pyörittelin ajatusta, olisiko päähenkilö jonkin vakavan sairauden äärellä, mutta huomasin, että uskonto on sisäisen rehellisyyden käsittelyyn paras työkalu. Uutena kirjailijana ajattelin myös kultaista sääntöä ’kirjoita siitä, mistä tiedät’, kertoo Annala.

Vaikka Marko Annala sopisi ulkonäkönsä puolesta hyvin ortodoksipapiksi, hänet tunnetaan paremmin metallimusiikkia esittävän Mokoman keulahahmona. Ortodoksiseen maailmaan sijoittuva romaani rock-muusikolta oli yllätysveto myös kirjakustantamolle.

– Kustannustoimittajani joutui hieman rauhoittelemaan, että kirjassa on kyllä muitakin teemoja.

Marko Annala halusi kirjoittaa kauniisti ortodoksisesta uskosta, vaikka teos käsitteleekin päähenkilön uskonnollista kriisiä. Monessa nykyteoksessa uskonto kohdataan lahkolaisuuden, väärinkäytösten ja selviytymisen kautta, mistä Paastossa ei ole kyse. Kirjassa päähenkilö Matias on itse itselleen armoton.

– Valitessani ortodoksisuuden ajattelin myös, että se on suurelle yleisölle hirveän tuntematon. Käytin rohkeasti ortodokseille tuttuja sanoja, jotta lukukokemuksesta tulisi mystinen. Ortodoksisuudessa on oma kielensä, jota oli haastavaa ja hauskaa kirjoittaa.

Romaanin kehyskertomuksena on suuri paasto, jonka etenemistä rytmittävät lukuisat sitaatit ortodoksisesta hartauskirjallisuudesta. Annala kehuu ortodoksista kirjallisuutta kiinnostavista tuoreista teksteistä: vaikka ne ovat vanhoja, ne eivät ole kuluneita.

Annalan mukaan Paaston sanoma on yksinkertaistettuna, että ihminen voi olla hyvä riippumatta siitä, onko hän uskossa vai ei. Toinen viesti on, että Jumala voi ilmoittaa itsestään, mutta ei silloin kun ihminen sitä haluaa. Rukousvastaus voi tulla todella myöhään, ja silloin ei ehkä enää edes halua toivomaansa asiaa.

Onko kirjailijalle itselleen käynyt niin?

– Kyllä olen sen joskus kokenut. En itse rukoile sillä tavalla, että pyytäisin jotain. Rukoukseni on enemmän sellaista jatkuvaa kiittämistä, Annala sanoo.

– Sekin voi olla rukousta, jos ihminen haluaa jotain ja saa sen. Kun nuorempana halusin, että musiikista tulisi ammattini, se ei ole ollut ollenkaan sitä mitä kuvittelin sen olevan. Matiaskaan ei kirjassa ymmärrä, kuinka lähellä Jumala koko ajan siinä on.

Käänteentekevä pyöräretki

Annalan vanhemmat eivät olleet erityisen uskonnollisia, eikä pientä Markoa kastettu lapsena. Paikkakunnalla kokoontui kuitenkin pyhäkoulu, jossa hän kävi muiden lasten mukana.

Kolmeakymmentä lähestyessään Annala teki Valamon luostariin pyöräretken, josta tuli käänteentekevä. Retken tarkoitus ei ollut tulla uskoon, sillä hän koki jo olevansa uskossa. Ortodoksinen hengellisyys oli tullut tutuksi hartauskirjallisuudesta, kuten Filokaliasta.

– Ortodoksiset teokset puhuttelivat minua. Lisäksi minulle valkeni, että Suomessa on luostareita, kuten Uusi Valamo, ja lähdin ihan uteliaisuudesta sinne.

Valamossa Annala pääsi seuraamaan viitankantajan munkiksi vihkimistä. Toimitukseen sisältyvä kuuliaisuuden symboliikka kosketti häntä voimakkaasti.

– Tajusin, että olin silloin jonkin aika erikoisen asian ääressä. Nöyryys puhutteli minua. Elämässäni nöyryys on ollut puuttuva osatekijä; olen aina ollut sellainen oman tien kulkija.

Lappeenrannassa asuessaan Annala alkoi käydä vigilioissa ja liturgioissa Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkossa. Omaksi rippi-isäksi tuli nyt jo eläkkeellä oleva Markus Petsalo, jolle Annala oli ensimmäinen aikuiskastettava.

– Muistaakseni minut kastettiin Lappeenrannan kirkon juhlapäivänä 1. lokakuuta vuonna 2000. Se oli valelukaste. Kesällä kaste olisi voitu toimittaa järvessä upottamalla, Annala muistelee.

Kummin saaminen tuotti vaikeuksia, sillä Annalalla ei ollut ortodoksisukulaisia. Apu löytyi kuitenkin läheltä, kun kummiksi suostui silloinen oman bändin miksaaja, joka nykyisin soittaa kitaraa toisessa yhtyeessä.

– Hän on minua muutaman vuoden nuorempi ja tervehdin häntä välillä kummisetänä, kun tavataan, Annala naureskelee.

Yhteiskunnan voimakasta yksilökeskeisyyttä vastustava Annala kaipasi kirkosta yhteisöä, jossa asiat olisivat toisin. Silti hän ei oikein koskaan tuntenut sopeutuvansa seurakunnalliseen yhteisöön.

– Se johtuu ehkä henkilöhistoriastani, ikävistä nuoruuskokemuksista ja muista asioista, että olen aina kokenut olevani vähän yksin, Annala sanoo. Hän on kertonut julkisuudessa muun muassa masennuskausistaan ja rankasta koulukiusaamisesta.

– Vaikka olen sosiaalinen ja puhelias eteläkarjalainen, oikeita sydänystäviä minulla on vähän.

Vigilian kellot soivat soundcheckissä

Nykyisin Tampereella asuva Annala käy kirkossa satunnaisesti. Edellisestä ehtoollisesta on aikaa, edellisestä synnintunnustuksesta sitäkin enemmän. Hän ei kuitenkaan anna asian rasittaa liikaa, sillä iän myötä Annala on alkanut ymmärtää paremmin tapauskovaisuutta.

– Nuorempana minun oli haastavampi ymmärtää sitä, että käy vaikka kerran vuodessa joulukirkossa. Nyt se tuntuu paluulta yksilölliseen hengelliseen kokemukseen. Ymmärrän, että ihmisen hengellinen elämä voi näkyä ulospäin ehkä vain juhlapyhinä.

Toinen asia, joka tekee kirkossa käynnin hankalaksi, on viikonloppuihin painottuva muusikon työ. Mokoman keikkamatkoilla Annalalla on tapana pihistää itselleen pieniä hetkiä paikallisissa pyhäköissä.

– Saatan keritä käydä varttitunnin liturgiassa, ennen kuin lähdemme takaisin keikkabussiin ja kotia kohti. Kun vigilian kellot soivat, olen aina soundcheckissä.

Kuinka ortodoksisuus istuu yhteen muusikon elämän ja raskaan rockin kanssa?

– Ei siinä ole ristiriitaa millään tavoin. Se sopii aivan yhtä hyvin kuin jos olisin Lemminkäisellä tekemässä asvalttia.

Nelikymppisten miesten keikkamatkoilla mielikuvat viinanhuuruisista bileistä ovat kaukana todellisuudesta. Annala itse ei käytä lainkaan alkoholia. Takahuoneestakin löytyy urheilujuomia ja riisikakkuja.

– Olen aikoja sitten saavuttanut tekemisissäni ammatillisen tason. Nykyisin kun perjantaina lähden keikkareissuun, mietin tunnin tarkkuudella, mitä pitää tehdä, jotta jaksaa hoitaa keikan.

Opillisia lillukanvarsia

Marko Annalaan ortodoksisessa kirkossa vetoavat monet asiat. Tunteen tasolla vetoaa se, että monista muista kirkoista poiketen ortodoksinen kirkko ei tee eroa ihmisen henkisen ja fyysisen olemuksen välillä.

– Jumalanpalveluselämässä on hajut ja maut, siellä seistään, kroppa on mukana. Ei ole sellaista, että pitäisi kurittaa ruumiista, jotta sielun saisi puhtaaksi. Olen tykännyt siitä, miten nautinto nähdään paljon luontevammin kuin monissa muissa kristillisissä seurakunnissa.

Järjen tasolla Annalaa miellyttää, ettei lähetyskäskyllä ole voimakasta sijaa ortodoksisuudessa. Ajatuksena on, että kirkon ovet ovat auki, kun ihminen on valmis tulemaan. Mitään ei tuputeta.

Ortodoksiseen hengelliseen kirjallisuuteen hän on perehtynyt maallikoksi huomattavan syvällisesti. Kodin kirjahyllystä löytyy aihepiirin teoksia enemmän kuin Tampereen kaupunginkirjastosta. Perehtyminen kirkon opetukseen on tuonut myös ristiriitoja tarkasti määritellyn opin ja oman ajattelun välillä.

– Itselleni opilliset riidat, kuten miten ristinmerkki tehdään, ovat semmoisia lillukanvarsia, mutta kirkolle ne ovat todella isoja juttuja. Ymmärrän, mistä määritelmät kumpuavat, mutta minulle ne voivat olla enemmän oman uskon rakkautta hajottavia kuin rakentavia voimia, Annala kertoo.

Tällaisia ristiriitoja liittyy esimerkiksi naisen asemaan. Paasto-kirjassaan Annala kuvaa, kuinka kirkkomuseon työntekijänä toimiva Neonilla voi tutkijan ominaisuudessa laskostaa alttariliinan, mutta liturgiassa hän ei saisi koskea siihen.

– Tämä ei kuitenkaan ole asia, jonka vuoksi haluaisin nousta barrikadeille. Olen elänyt 46 vuotta. Mikä minä olen arvostelemaan asiaa, joka on kaksituhatta vuotta vanhaa?

Annalan isän puolella on vapaakirkkolaisuutta, johon lapsikaste ei kuulu. Omat lapsensa hän on kuitenkin liittänyt ortodoksiseen kirkkoon, vaikka ei tunnustakaan kasvattavansa heitä erityisen kristillisesti.

– Toinen lapsista on hyvin kiinnostunut uskonnosta, toinen taas ei. Tämän kiinnostuneen kanssa olemme käyneet kirkossakin.

Paasto-kirjan ilmestyminen on tuonut kirjoittajalleen yllättävää hyvää ja muuttanut aiempaa kokemusta kirkollisesta yhteisöstä.

– Kirjan myötä olen tutustunut useampiin ortodokseihin kuin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Kontakteja on alkanut syntyä. Ehkä tuolla onkin sellainen yhteisö, johon voisin kuulua paremminkin.

Teksti: Mirva Brola
Kuva: Heikki Santasalo

Lue artikkeli kokonaisuudessaan Ortodoksiviestistä 2/19 täältä.