Joel Haahtela: ”Ortodoksisuus merkitsee minulle yhteyttä Jumalaan, omaan itseen, lähimmäisiin ja luomakuntaan”

”Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa.”

Näin alkaa kirjailija Joel Haahtelan uusin teos Adèlen kysymys, joka ilmestyi viime keväänä. Se on arvoituksellinen pienoisromaani miehestä, joka lähtee luostariin tutkimaan pyhän Adèlen mysteeriä ja ottamaan selvää siitä, voiko ihmeitä tapahtua. Samalla mies etsii itseään suhteessa menneisyyteensä ja johonkin ikiaikaiseen.

Teoksen kieli on tyypillistä Haahtelaa: harmonista, hienoviritteistä ja levollista. Tekstiä lukiessa pulssi hidastuu ja lukija tuntuu vajoavan kullanhohtoiseen hämärään.

Tapaan kirjailijan Ateneumin ravintolassa, bysanttilaisen keisarinna Theodoran salaperäisen katseen alla. Ravintolassa on esillä kopio Ravennan San Vitale -kirkkoon valmistuneesta mosaiikista, jossa on kuvattuna keisarinna seurueineen. Haahtelan toiveesta tapaamme juuri täällä, sillä hän on mieltynyt seinällä olevaan mosaiikkiin. Tilaamme kahvit ja istuudumme pöytään.

Kahvikupin äärellä Haahtela kertoo ajattelevansa kirjoittamisesta kolmiulotteisesti. Hän pyrkii luomaan tekstiä, jossa ei kerrota ja selitetä kaikkea.

– Tekstillä on lineaarinen, ikään kuin pinnallinen taso. Haluaisin, että rivien välistä avautuu myös aukkoja, syvempiä kuvia ja maisemia, ajatonta ja ikuista tilaa. Minulla on luontainen halu kirjoittaa musikaalista rytmiä. Kirjoitan usein kolmisointuisia lauseita ja rakenteita.

Todellisuuden toinen puoli

Haahtelalle esteettinen elämys merkitsee ennen kaikkea harmoniaa, eheyden tunnetta. Viime keväänä hän pohdiskeli Parnasso-lehden haastattelussa, että jos mysteeristä voi saada aavistuksen, se tapahtuu nimenomaan harmonian kautta. Salaisen läsnäolo kiehtoo kirjailijaa. Onkin pakko kysyä, vetikö kenties juuri mysteeri hänet ortodoksiseen kirkkoon, sillä Haahtela on tätä nykyä ortodoksi. Hänet liitettiin kirkkoon pääsiäisenä vuonna 2018.

– Voi varmaankin sanoa niin. Ortodoksisuuden myötä suunnaton, käsittämätön mysteeri on tullut persoonallisesti kohdattavaksi Jumalaksi ja erityisesti liturgiassa käsittämätön tulee kohdattavaksi läpikuultavan sakramentaalisen todellisuuden kautta. Minulle liturgia on ohut paikka.

Ohuen paikan käsite on tuttu kelttiläisestä kristillisyydestä. Sillä tarkoitetaan ympäristöä, jossa arkisen maailman ja toisen puolen raja tuntuu olevan hyvin ohut. Haahtelalla on kirjoissaan läsnä ajatus siitä, että arkisen todellisuuden toisella puolella on jotakin.

Haahtela ryhtyi syventymään ortodoksisuuteen aluksi hieman luonnontieteilijän näkökulmasta. Hän luki historiallisesta Jeesuksesta ja alkukristityistä, ja vähitellen mukaan tuli myös kokemuksellinen todellisuus.

– Kävin ortodoksisessa kirkossa ja tajusin, että olen kotona. Ortodoksisuus merkitsee minulle yhteyttä Jumalaan, omaan itseen, lähimmäisiin ja luomakuntaan. Se on iloa, rakkautta, kauneutta, vapautta, lämpöä ja mysteerin kohtaamista.

Adèlen kysymystä kirjoittaessaan Haahtela sai opetusta ortodoksiseen kirkkoon liittymistä varten. Hän luki runsaasti ortodoksista kirjallisuutta, ja hengelliset pohdinnat heijastuivat omaan tekstiinkin. Kirjoittaminen oli hyvä tapa käsitellä katekumeeniajan myötä mieleen nousseita teologisia kysymyksiä. Tarina tarjosi mahdollisuuden luoda rinnakkainen todellisuus, jossa elää syvemmin hengellistä elämää.

– Pystyin mielikuvituksessani vetäytymään luostariin joka ilta, kun menin tietokoneen ääreen. Mieleeni nousi paljon kysymyksiä ja teemoja, joita oli hyvä testata käytännössä sijoittamalla ne tarinaan. Ajatukset, jotka askarruttivat, eivät jääneet pelkiksi abstrakteiksi. Teologinen pohdinta, joka saattoi muuten jäädä vieraaksi ja etäiseksi, tulikin kirjan kautta eläväksi ja löysi merkityksen.

Elämän kriittiset aukkokohdat         

Haahtelalla ei ole koskaan ollut johtotähtenään ajatusta, että hänestä tulisi kirjailija. Hänen elämänsä on hahmottunut erityisesti intohimoisen tekemisen kautta. Taide tuli Haahtelan elämään teini-ikäisenä ensin kitaransoittona, sitten öljyvärimaalaamisena. Opiskeluaikoina hän alkoi kirjoittaa. Kirjoittamiseen liittyi voimakas haltioituminen ja ilo, joka vei mukanaan.

– Olen kiitollinen, että kirjojani alettiin kustantaa, mutta on vieras ajatus, että minulla olisi ollut jokin suuri visio, mikä minusta tulee. Minulla on tapana upota asioihin syvälle. Usein huomaan, että niistä syntyy jotain ja niistä avautuu ovia, joista kannattaa astua sisään ja katsoa, mitä sieltä löytyy.

Paitsi kirjailija, Haahtela on myös psykiatri. Hän pitää kahtena päivänä viikossa yksityistä psykiatrin vastaanottoa Helsingissä. Hänestä tuntuu yhä vahvemmin siltä, että molemmat ammatit kertovat täysin samoista asioista.

– Adèlen kysymys yhdistää nämä ammatit, koska siinä on kyse siitä, että olemme avuttomia, yksinäisiä ja lohdutuksen tarpeessa. Yritämme tulla toimeen tunteinemme. Psykiatrin ja kirjailijan työn ydin on sama eli ihmisen paikka tässä maailmassa, avuttomuutemme.

Kirjailija sanoo, että elämässä on paljon iloa ja riemua, mutta sen toinen juonne on luopuminen, menettäminen ja aukkokohdat. Poissaolon kokemus onkin usein Haahtelan kirjoittamisen ytimessä. Tunne on tuttu, sillä kolme Haahtelan isovanhemmista ehti kuolla ennen hänen syntymäänsä.

Hänen mukaansa on elämämme kannalta kriittistä, miten pystymme täyttämään poissaolon aukot. Teemmekö sen jollain luovalla ja elävällä tavalla, vai jollakin tuhoavalla tavalla.

– Yleensä ihminen seilaa näiden kahden tavan välillä, sillä emmehän me muuten ihmisiä olisikaan. Minulle kirjoittaminen on poissaolon kutomista umpeen sillä tavalla, jolla itse sen mielestäni parhaiten osaan.

Maailman sydän sykkii luostareissa

Adèlen kysymys sai viimeisen silauksensa Valamon luostarissa, jossa Haahtela vietti viime vuonna viikon viimeistelemässä teostaan. Hän toteaa, että oikolukuvaihe ei ole milloinkaan ollut niin vaivaton kuin Valamossa.

– Se oli ihana ja rauhallinen kokemus. Kun olin lähdössä Valamosta pois, kohtasin kirkon ohi kävellessäni igumeni Sergein. Kerroin, että olen lähdössä, ja hän siunasi minut matkalle. Samalla tuntui, että luostariromaaninikin sai siinä sivussa siunauksen omalle tielleen.

Luostarit ovat maailman sielu ja sydän Haahtelalle.

– Niiden olemassaolon oikeutukseksi riittää, että niitä ylipäänsä on. Ne tekevät maailmasta paremman paikan. Minusta on todella kallisarvoinen asia, että on ihmisiä, jotka tekevät sellaisia päätöksiä, että menevät luostariin.

Hiljattain Joel Haahtela vieraili myös Athoksella Kreikassa. Matka tarjosi järisyttävän hienoja kokemuksia.

– Athos oli ihmeellinen paikka. Kävelin yöllä luostarin sisäpihalla loistavan tähtitaivaan alla, ja pimeästä kirkosta kuului hiljainen rukousmutina ja laulu. Siellä on rukoiltu yli tuhat vuotta joka päivä. Sykähdyttävä kokemus oli myös luostarivanhuksen tapaaminen sattumalta Ouranoupoliksen satamassa. Hän oli hyvyyttä, armoa ja rakkautta säteilevä ihminen, joka antoi siunauksen matkallemme.

Haahtela ajattelee, että kirkon tehtävä maailmassa on sama kuin aina ennenkin, eli johdattaa ihmiset takaisin kotiin, elämän alkulähteen yhteyteen. Erityisen tärkeä hänelle on tuhlaajapojan tarina.

– Mielestäni siinä on Raamattu miniatyyrikoossa. Ajattelen muistakin uskonnoista niin, että niillä kaikilla on sama tehtävä, viedä meidät kotiin. Olemme samassa junassa, mutta eri vaunuissa. On vaarallista kytkeä vaunuja irti ja ohjata niitä eristyksiin yksinäisille ratapihoille, sillä me kaikki olemme lopulta matkalla samaan päämäärään.

Info

Nimi: Joel Haahtela

Ikä: 47 vuotta

Asuu: Kirkkonummella

Ammatti: kirjailija-psykiatri

Perhe: vaimo ja kaksi lasta

Teoksia: Adèlen kysymys (2019), Mistä maailmat alkavat (2017), Tähtikirkas, lumivalkea (2013)

Teksti: Saara Kallio Kuva: Laura Karlin

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 8/19.