Maria Ronkainen: ”Kirkon tehtävä on antaa ihmiselle hengellinen koti”

Maria Ronkainen katselee ympärilleen Oulun Pyhän Kolminaisuuden katedraalissa. Valo tulvii sisään kirkon ikkunoista ja ikonien kasvot huokuvat rauhaa ja siunausta. Ilmapiiri on turvallinen. Yhtä valoisaa ei ollut Ronkaisen lapsuudessa vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenenä. Perhe asui maalaistalossa Pudasjärvellä.

– Se oli aika synkkää aikaa. Kävimme seuroissa yhdessä äidin kanssa, koska isäni oli riitautunut liikkeen kanssa ja eronnut vanhoillislestadiolaisuudesta. Olin myös koulukiusattu. Jäin yksin, eikä kunnollisia ystäviä ollut.

Elämää vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä rytmittivät tarkat säännöt. Televisiota ei saanut katsoa, meikkaaminen oli kielletty, samoin pop-musiikin kuuntelu. Liikkeeseen kuulumattomien kanssa ei kannustettu ystävystymään. Oli suotavaa elää arjessa muiden lestadiolaisten ihmisten kanssa.

Ronkainen sanoo, ettei kaipaa liikkeestä mitään. Hän suree niiden sukulaistensa puolesta, jotka ovat yhä vanhoillislestadiolaisia. Liikkeen kannattajien määräksi Suomessa on arvioitu yli satatuhatta, ja voimakkainta sen vaikutus on Pohjois-Pohjanmaalla, Oulun seudulla ja Koillismaalla. Ronkaisen mukaan on todennäköistä, että liike säilyy suuren kannattajamäärän vuoksi.

– Toivon kuitenkin, että se jäisi pienen marginaalin toiminnaksi.

Traumojen painolasti

Naisen asemaa Ronkainen pitää yhtenä liikkeen suurimmista ongelmista. Ehkäisykielto tekee naisista käytännössä synnytyskoneita. Historian mittaan liikkeelle on kertynyt painolasti traumoja, joita ei Ronkaisen mukaan kyetä käsittelemään. Esimerkkinä hän mainitsee hoitokokoukset.

Hoitokokouksissa yhteisön jäsenille annettiin julkista ja pakotettua sielunhoitoa, ja väärinä pidettyjä tapoja yritettiin kitkeä pois erottamisen uhalla. Käytäntö vakiintui vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä 1970-luvulla. Hoitokokousten menettelytavasta on kuitenkin pyritty 1980-luvun jälkeen luopumaan.

Vanhoillislestadiolainen liike ei ole esittänyt anteeksipyyntöä hoitokokousten uhreille. Lisäksi uhrit ovat haastatteluissa todenneet, että yhteisön sisällä tapahtuu edelleen julkista painostamista ja pakotettua sielunhoitoa.

– Hengelliseen väkivaltaan pitäisi puuttua liikkeen johtajien toimesta, mutta sitä ei tapahdu, koska he ovat osa sitä koneistoa. Todennäköisesti paineen pitäisi tulla ulkopuolelta, yhteiskunnallisen keskustelun kautta. Liike itsessään on niin autoritäärinen ja vanhojen miesten johtama, ettei se muutu, ellei sitä painosteta. Evankelis-luterilaisen kirkon pitäisi laittaa liike kuriin.

Maria Ronkainen erosi yhteisöstä ollessaan 15-vuotias. Hän luki Raamatun kannesta kanteen, eikä löytänyt sieltä mainintaa vanhoillislestadiolaisuudesta. Häntä ihmetytti liikkeen puhe vanhoillislestadiolaisuudesta ainoana oikeana oppina. Ronkainen koki liikkeen perustuvan valheelle.

– Liikettä ei mainita Raamatussa, kuten ei keskustapuoluettakaan, joka on kytköksissä liikkeeseen. Liikkeessä politiikka ja uskonto nivoutuvat toisiinsa, ja liikkeen kannattajia kannustetaan äänestämään keskustaa.

Perhe vaikeni eroamisen liikkeestä kuoliaaksi. Asiasta ei puhuttu. Lähisuku ei hylännyt Ronkaista, mutta kaukaisemmat sukulaiset kaikkosivat. Apua ja tukea Ronkainen sai Uskontojen uhrien tuki ry:stä. Yhdistyksen vertaistukiryhmät auttoivat käsittelemään asiaa.

Käännekohtana käynti kirkossa

Eron jälkeen Ronkaisella oli uskonnollispoliittinen etsinnän kausi. Hän mietti paljon politiikkaa ja uskontoja ja alkoi etsiä tietoja eri uskonnoista. Hän koki puhuttelevaksi ortodoksisuuden, koska se pohjautui kristilliseen alkukirkkoon. Tuolloin Ronkainen ei kuitenkaan halunnut vielä liittyä mihinkään kirkkoon, koska oli juuri pääsemässä yhdestä irti. Hän kaipasi hengähdystaukoa.

Taustastaan huolimatta Ronkainen ei ole koskaan ajatellut, että kristinusko olisi läpeensä paha. Hän sanoo, ettei ole koskaan ollut ateisti.

– Korkeintaan agnostikko, silloin kuin epäilin paljon.

Ensimmäisen kerran Ronkainen kävi ortodoksisessa kirkossa Turussa 18-vuotiaana. Tuolloin hän oli työharjoittelussa kasvitieteellisessä puutarhassa Ruissalossa. Hän luonnehtii ajanjaksoa onnelliseksi aikakaudeksi elämässään. Kirkossa oli slaavinkielinen palvelus, ja levollinen tunnelma jäi mieleen. Pistäytyminen kirkossa oli jonkinlainen käännekohta, ensimmäinen askel pitkällä tiellä kohti ortodoksisuutta.

Maria Ronkainen alkoi käydä kirkossa eri puolilla Suomea ja vieraili kirkoissa myös Venäjällä opintomatkojensa aikana. Hän kävi luostareissa ja luki paljon ortodoksista kirjallisuutta. Lopulta hänet voideltiin ortodoksisen kirkon jäseneksi vuonna 2016 Kristuksen ylösnousemuksen kirkossa Jyväskylässä. Ronkainen opiskeli tuolloin taidehistoriaa Jyväskylän yliopistossa.

– Olen tehnyt graduni suomalaisista ihmeitätekevistä ikoneista. Matkani ortodoksisuuteen on ollut myös matka taiteeseen, sillä olen saanut paljon taiteellista näkökulmaa. Tällä hetkellä opiskelen kuvataidetta Limingan taidekoulussa.

Tilaa olla ortodoksi

Ronkainen ymmärsi jo lapsena, ettei halua omia lapsia. Hän hakeutui sterilisaatioon heti, kun se oli lain mukaan mahdollista eli 30-vuotiaana. Ortodoksisuuden ja vapaaehtoisen lapsettomuuden välillä hän ei näe ristiriitaa. Kirkossa kukaan ei ole tuominnut.

– Toisaalta en minä sitä kirkossa kailotakaan, että täältä tulee nyt tällainen vapaaehtoisesti lapseton. Sitä ihmettelen, ettei uskonnon ja vapaaehtoisen lapsettomuuden suhteesta ole juuri tehty tutkimusta, eikä siitä pahemmin kirjoiteta.

Uskonnollisten yhteisöjen pitäisi Ronkaisen mukaan ottaa kantaa vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ennemmin tai myöhemmin, koska se on yhteiskunnallinen ilmiö, joka koskettaa ihmisiä. Hän kokee, että hänellä vapaaehtoisesti lapsettomana on tilaa olla ortodoksi ja tulla kirkkoon.

– Käteen ei ole lyöty syntilistoja, eikä ole saarnattu. Sävy ei ole niin tuomitseva kuin lestadiolaisuudessa. Siellä tämä olisi erittäin paha synti. Sanotaan, että pitää täyttää maa, mutta sehän on jo täytetty. Ihmisiä on maapallolla liikaa, ja ympäristö kärsii.

Maria Ronkainen iloitsee siitä, että elämä on nykyään vapaampaa, eikä kukaan tule sanelemaan hänelle, miten pitäisi elää ja olla. Ortodoksisuuden myötä pääsiäisen merkitys on kasvanut, ja pääsiäisen aikaan Ronkaisen pitää ehdottomasti päästä jumalanpalvelukseen. Oman kirkon visuaalinen kulttuuri, tarinaperinne ja kertomukset pyhistä ja ihmeistä kiehtovat. Hänellä on myös selkeä käsitys siitä, mikä on kirkon tehtävä.

– Kirkon tehtävä on antaa ihmiselle hengellinen koti ja olla yhteiskunnallinen keskustelija.

Teksti ja kuva: Saara Kallio

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 3/20.