Marianna Stolbow: ”Elämääni on aina leimannut ylenpalttinen suvaitsevaisuus kieliä ja kulttuureja kohtaan”

Helsingin Lapinlahden ortodoksisella hautausmaalla vanhojen hautakivien tekstit on useimmiten kirjoitettu kyrillisillä kirjaimilla. Osa hautakivistä on vinossa, joissakin kirjaimet jo osin ajan syömiä.

Helsinkiläinen Marianna Stolbow kävelee mielellään ortodoksisella hautausmaalla. Täällä on myös hänen Venäjältä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa tulleiden sukulaistensa hautoja. Ensimmäiset Stolbowit tulivat Helsinkiin 1860-luvulla.

– Olen monen sukupolven helsinkiläinen ja taustaltani maahanmuuttaja ja ylpeä siitä. Hautausmaakävelyllä tajuaa joka hetki, miten vähemmistönä oleminen auttaa näkemään asioita vähemmistön kannalta, Marianna Stolbow sanoo.

Hän puhuu mielellään suvaitsevaisuudesta.

– Velvollisuuteni on aukoa päätäni suvaitsevaisuuteen liittyvistä asioista. Minun ja sukuni kaltaisia ihmisiä on tarvittu ja tarvitaan, ilman maahanmuuttoa tämä maa olisi kovin sisäsiittoinen.

Stolbow muistuttaa, että 1800-luvun lopussa Helsinki oli huomattavasti monikulttuurisempi kuin nykyään.

– Äitini isä oli täällä muukalaispassilla. Hän sai Suomen kansalaisuuden vasta, kun lähti sotaan. Minä en sano mistään taustasta tulevalle ihmiselle, että sinä et tänne sovi.

Stolbow on vakuuttunut, että nyt jos koskaan tarvitaan muistamista sekä puhetta menneisyydestä ja historiasta. Sitä tarvitaan sekä yhteiskunnan että yksilön vuoksi. Yhteiskunta muodostuu yksilöistä.

– Turvallisessa ilmapiirissä kasvaneet yksilöt rakentavat turvallisen yhteiskunnan, Stolbow sanoo.

Kansainvälisyys ja monikielisyys oli Stolbowin lapsuudessa itsestäänselvyys. Isoisä Peter Stolbowin lapsuuden perheessä puhuttiin venäjän lisäksi aina ruotsia, sillä perheessä oli ruotsinkielinen Turun saaristosta kotoisin oleva kotiapulainen.

– Omatkin lapseni ovat kaksikielisiä sekä kansainvälisiä. Elämääni on aina leimannut ylenpalttinen suvaitsevaisuus kieliä ja kulttuureja kohtaan, Stolbow sanoo.

Lähtökohtana lapset

Marianna Stolbow on Suomalainen eroseminaari -konseptin kehittäjä, parisuhdekouluttaja ja kirjailija. Koulutukseltaan hän on historian tutkija, joka on opiskellut myös sukupuolentukimusta sekä Italian kieltä ja kirjallisuutta.

Hän on kirjoittanut kolme tietokirjaa: Erosta eteenpäin, Vanhempieni kaltainen ja Rakastamisen taito. Esikoisromaani Surua se tyttö kantaa ilmestyi viime vuonna.

Eniten julkisuutta hän on saanut roolistaan asiantuntijana suositussa TV-formaatissa Ensitreffit alttarilla. Hän on kouluttanut muun muassa suomalaisia sote-alan asiantuntijoita ja vetänyt Valamon luostarissa ja Kalliolassa Sukupuusta Tarinoiksi -kirjallisuusterapiakursseja, Luovan kirjallisuuden kursseja sekä parisuhdekursseja.

– Teen työtäni, jotta tämän päivän lapsilla olisi osaavammat vanhemmat. Aikuiset jättävät joka päivä mallin elämästä, vanhemmuudesta ja parisuhteesta lapsille. Joka päivä on mahdollisuus tehdä toisin, Stolbow tiivistää.

Hän kehitti yhdessä psykologi Kari Kiianmaan kanssa yhdysvaltalaisen Bruce Fisherin eroseminaarin pohjalta Suomalainen eroseminaari -konseptin vastaamaan paremmin tämän päivän tarpeisiin.

– Sitten lähti idea; vanhempien parisuhdetaidot vaikuttavat lasten elämään. Pohdin myös oman avioeroni jälkeen sitä, erosinko minä, koska vanhempanikin olivat eronneet, Stolbow kertoo.

Aikuiset ovat vastuussa kotien ilmapiiristä. Siksi parisuhdetaitoja tarvitaan. Kun pääsemme kiinni omaa elämäämme muokanneisiin uskomuksiin ja lapsuudessa opittuihin malleihin, pystymme tiedostamaan paremmin omia tunteitamme ja ohjaamaan ja muuttamaan käyttäytymistämme.

Kirjallisuusterapia avuksi

Stolbow valmistui kirjallisuusterapiaohjaajaksi kaksi vuotta sitten. Hän vetää muun muassa Sukupuusta tarinoiksi -kirjoittajaryhmiä.

–Terapia-sanaa on turha kavahtaa. Kyseessä on vapaa kirjoittaminen, jossa tutkitaan itseä ja suvun tunneilmastoa, Stolbow sanoo.

Kirjallisuusterapia on kuin omien ääriviivojen piirtämistä, sen miettimistä kuka olen ihmisenä.

– Ihmisellä on turvallisempi olla, kun hän tietää ja ymmärtää, mistä tunteet ja reaktiot kumpuavat.

Kirjallisuusterapiassa pyritään tavoittamaan omia tunteita ja ymmärtämään paremmin itseä.

– Ihmiset ovat kurssin jälkeen kiitollisia. Asioista tulee näkyviä, ja monilla lisääntyy ymmärrys omia vanhempia kohtaan. Oman taustansa ymmärtäminen on tärkeää, jotta oppii ymmärtämään itseään ja muuttamaan haitallisia toimintamalleja, Stolbow kertoo.

Nyt eläkeiässä olevat suuret ikäluokat kasvoivat sodan läpikäyneiden vanhempien lapsina. Kasvoi sukupolvi, jossa ei osattu sanoittaa tunteita eikä hankalista tunteista puhuttu.

– Tunteita on vaikea tavoittaa ja voi olla vaikea tunnistaa, onko esimerkiksi oman suuttumuksen taustalla häpeä tai pelko. Meitä pyydetään olemaan avoimia kumppanillemme, mutta millaisen avoimuuden mallin olemme saaneet lapsuudessa? Vain esimerkki kasvattaa.

Perheistä puuttui pitkään malli tunteista puhumiselle ja tunteista kertomiselle. Jos emme osaa kertoa läheiselle ihmiselle tunteistamme, hän tulkitsee käytöstämme väärin.

Kirjallisuusterapia ei ole koulumaista kirjoittamista, jossa tähdätään oikeinkirjoitukseen. Tavoitteena on vain tuottaa tekstiä miettimättä tekstin laatua. Alkuun päästään vaikkapa jatkamalla lausetta: Kun olin pieni, inhosin sitä, että…

– Alitajunta alkaa nopeasti syöttää materiaalia. Ihminen pääsee yli totutusta. Perusajatus on myös se, että ihminen itse löytää merkitykset teksteilleen tai valitsemilleen sanoille, niitä ei anneta valmiina, Stolbow sanoo.

Paluumuutto

Historia on kiinnostanut Stolbowia aina. Historian opiskelun hän kokee loogisena jatkona lapsuuden mielikuvituksellisille leikeille.

– Olin aina ylpeä taustastani, mutta minulla oli tarve päästä pois Suomesta, jossa olin hitusen erilainen, äänekäs ja kova puhumaan, esimerkiksi Italiasta löysin jotain omaa, läheistä eteläeurooppalaista lämpöä, Stolbow kertoo.

Hän asui vuosia maailmalla, Roomassa, Tokiossa ja Tukholmassa. Kolme lasta ovat kaikki syntyneet eri maissa. Suomesta Stolbow kaipasi maisemia sekä Helsingin keskustaa ja neljää vuodenaikaa. Vuonna 2006 hän palasi takaisin Suomeen, eikä ole sen jälkeen halunnut matkustaa mielellään edes lomilla ulkomaille.

Ennen Suomeen paluuta hän oli monta vuotta lasten kanssa kotona.

– Helsinkiin palattuani aloin miettiä, mitä haluan tehdä. Menin Kriittiseen korkeakouluun opiskelemaan kirjoittamista. Opiskelin myös voimauttavan valokuvan menetelmää Miina Savolaisen johdolla. Kaikissa koulutuksissani hyödynnetään niin kirjoittamista kuin valokuvankin voimaa.

Stolbow on aina ollut ortodoksi.

– Ortodoksisuus on minulle jotain, mitä olen aina ollut. Kirkko on minulle hiljentymisen ja meditaation paikka, joka hellii monia aisteja.

Teksti ja kuvat: Päivi Arvonen

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 6/20.