Me teemme sen itse

Me teemme sen itse, kiteyttää järvenpääläisten vapaaehtoisten toiminnan Anja Lindström, joka on Järvenpään Ystäväpiirin puheenjohtaja ja ollut mukana yhdistyksen toiminnassa vuodesta 1987.

Toimelias Ystäväpiiri on perustettu 1976, mutta jo tätä ennen Järvenpään ortodoksit saivat aikaan paljon.

Kun Terijoen evakot asutettiin sodan jälkeen Järvenpäähän ja Keski-Uudellemaalle, heillä oli tarve saada jotain omaa ja tuttua. Kodit ja entinen elämä olivat jääneet rajan taakse. Se jotain oli oma pyhäkkö.

Vapaaehtoiset kiersivät keräyslistoineen ovelta ovelle, ja vaikka oli puutetta, he saivat koottua varat. Järvenpään rukoushuone valmistui 1948, vuosia ennen kuin Suomen valtio alkoi kustantaa jälleenrakennusta 1950-luvulla.

Sama aktiivinen Terijoen henki on auttanut rakentamaan yhdessä seurakunnan kanssa nykyisen kauniin kirkon, joka on seinämaalauksineen arvokas kulttuurikohde vuodelta 1980. Viimeksi on kunnostettu kirkon ikonostaasi 2017, ja viime syksynä vihittiin käyttöönsä komeat tammipuiset ulko-ovet.

Tuoreimpiin hankkeisiin Ystäväpiiri keräsi varat hämmästyttävän nopeasti: ikonostaasille yli 10 000 euroa alle puolessa vuodessa ja oville 10 000 euroa parissa vuodessa.

– Järvenpääläiset luottavat Ystäväpiiriin. Jos se ottaa jotain tehtäväkseen, se myös tapahtuu, sanoo Järvenpään kirkon pappi isä Kimmo Kallinen.

Seuraava vapaaehtoishanke keräyksineen on meneillään. Järvenpään kirkon ja seurakuntalaisten historia kootaan yksiin kansiin Terijoen ajoista lähtien.

Juuri aktiiviset ja sitoutuneet vapaaehtoiset ovat Järvenpään saavutusten salaisuus. Ystäväpiiriin kuuluu nelisenkymmentä jäsentä, joista erilaisissa toimissa on noin puolet.

– Kymmenen kuorolaista, kaksi ponomaria, kolme lukijaa, isännöitsijä ja kaksi edustajaa seurakunnanvaltuustossa, laskee Anja Lindström, joka itse on Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuuston jäsen.

Moni asia huolettaa

Yhteisön hyvästä sykkeestä huolimatta moni asia huolettaa: miten käy tulevaisuudessa Ystäväpiirin, pyhäkköyhteisön ja koko kirkon?

Ystäväpiiri vanhenee. Yli puolet jäsenistä on yli 70-vuotiaita.

– Vielä jaksamme, mutta emme enää kymmenen vuoden kuluttua, Anja Lindström sanoo.

Oman kirkon hyväksi toimivien aktiivijoukkoa pitäisi saada nuorennettua.

Miten siis Ystäväpiiri, seurakunnan toiminta tai koko kirkko voisi houkutella ihmisiä mukaan?

Vetovoiman puutteeseen ja näivettymiseen on monia syitä.

– Seuratoiminta ei ole pop. Ihmiset eivät halua sitoutua, toteaa isä Kimmo.

Lisäksi Suomi on maallistunut. Ihmisillä ei riitä aikaa kirkolle: on ruuhkavuodet ja kilpailevia kiinnostuksenkohteita. Kirkko kutistuu, kun lähtijöitä on enemmän kuin tilalle tulijoita. Vanhoja kuolee, ihmisiä eroaa kirkosta, lapsia kastetaan vähemmän.

Toimintaa on vaikeampi järjestää, kun kirkollisveron maksajia ja varoja on vähemmän.

Huonon kierteen oikaisemiseksi Järvenpäässä on alettu miettiä amerikkalaisia ajatuksia isä Evan Armataksen seurakunnasta Coloradon osavaltiosta.

Yhdysvalloissa on sama tilanne kuin Suomessa ja vaikeampikin: maallistunut yhteiskunta ja ihmisten ajasta kilpailevia kiinnostuksenkohteita. Kirkko on kreikkalaisalkuinen. Miten joku uskaltautuu kirkkoon, jos hänellä ei ole kreikkalaista identiteettiä? Päälle päätteeksi seurakunnan pitää vielä koota varat toimintaansa.

Silti Pyhän Spiridonin kirkko vetää liittyjiä ja kasvaa.

Konkreettisia tehtäviä ihmisille

– Kirkkoon tulijoiden kynnystä pitää madaltaa, sanoo isä Evanin ajatuksia järvenpääläisille jakanut Ystäväpiirin aktiivi ja lukija Simo Tuominen.

Toiminnallisille ihmisille tulee järjestää konkreettisia tehtäviä.

– Toiminnan avulla he voivat kokea tekevänsä jotain merkityksellistä. Ihmiset saadaan mukaan myös jumalanpalveluksiin ja yhteiseen kilvoitukseen, kun heillä on itselleen luontevia tehtäviä, joissa he voivat olla avuksi pyhäkköyhteisössä.

Järvenpään kirkon pihatalkoissa hymy on herkässä.

Järvenpäässä tehtävien ideointia ja jäsentelyä varten on perustettu isä Kimmon aloitteesta pyhäkköryhmä. Siihen kuuluu isä Kimmon lisäksi Ystäväpiirin aktiiveja: Anja Lindström ja Anja Brodkin, lukijat Simo Tuominen, Jefim Brodkin ja Petteri Lalu. Mukana ovat myös seurakunnan työntekijät kanttori Minna Jokinen, vahtimestari Mikko Blom ja kirkon isännöitsijä Jyrki Vaara.

Isä Kimmo korostaa, että työ on vasta hyvin alussa, ja korona on jarruttanut sitä. Suunta on silti selvä.

– Pois pappikeskeisyydestä ja aktiivien ääni kuuluviin niin, että jokainen voisi tuoda toimintaan oman talenttinsa.

Innostavaa esimerkkiä toiminnan järjestämisestä järvenpääläiset saivat tutustumismatkaltaan toisesta omatoimisesta paikallisyhteisöstä, Porista.

– Porissa on tehty näkyväksi tehtävät, millaisia taitoja niihin kaivataan, ja jäsenten taidot on kartoitettu. Heitä voidaan pyytää apuun, kun tarvitaan tekijää, isä Kimmo sanoo.

Hän myös muistuttaa, että ihmiset ovat erilaisia. Introverteille tulee suoda mahdollisuus vain osallistua kirkossa yhteiseen palvelukseen. Kaikkia ei pidä ohjata vapaaehtoistoimintaan, jos se tuntuu vieraalta.

– Kohtaaminen ihmisen omista lähtökohdista käsin, isä Kimmo tiivistää sen, miten kirkko voi houkutella mukaan hengellisesti etsiviä. Kirkon oven pitää olla auki ja siellä pappi tai muu kirkon työntekijä, jonka luokse voi tulla juttelemaan kahvikupin ääreen ”asiasta tai asiatta.”

– Ihmiset tulevat kirkkoon monenlaisilla tarpeilla ja motivaatioilla. Kirkko pyrkii kohtaamaan ja täyttämään ihmisen hengellisen kaipauksen ja tukemaan kasvua kokonaisvaltaisessa ihmisyydessä.

Omat suunnitelmat ja toteutus

Järvenpäässä toivotaan mahdollisuutta suunnitella ja toteuttaa seurakunnallista toimintaa itse.

– Nykyisin verot kerätään periferiasta, ja niillä kustannetaan lähinnä Helsingin keskustassa asuvien palveluja, sanoo Jefim Brodkin.

Hän on Helsingin seurakunnanvaltuuston puheenjohtaja. Jefim Brodkin on syntyjään järvenpääläinen ja kasvanut Järvenpään kirkkoon pienestä ponomarista aina lukijaksi. Nykyisin hän asuu Helsingissä opintojensa vuoksi.

Jefim Brodkin kertoo, että näki ja koki ”epävakauden” ajan, kun papit ja kanttorit vaihtuivat taajaan vuosina 2009–2017. Se jätti halun vaikuttaa oman yhteisön puolesta.

Hän toivoo, että verovaroista palautettaisiin nykyistä enemmän keskusten ulkopuolisten alueiden toimintaan.

– Järvenpää ei ole metsää. Tämä on kasvava radanvarsipaikkakunta.

Pyhäkköyhteisöstä seurakunnan perustoimija

– Pyhäkköyhteisöstä pitää tehdä seurakuntatyön perusyksikkö, sanoo myös Anja Lindström.

Sama ajatus oli valtuustoaloitteessa, jossa Anja Lindströmin kanssa oli kuusi muuta seurakunnanvaltuutettua: Jefim Brodkin, Leena Brodkin, Miika Karpin Vantaalta, Markku Pelkonen Lahdesta ja Risto Murto Lohjalta.

He ehdottivat, että seurakunnanneuvosto perustaisi eri pyhäköiden edustajista työryhmän miettimään osallistavaa, pyhäkkökeskeistä mallia ja päätöksentekomahdollisuutta nykyisen toiminta-alue- ja palvelulinjamallin sijasta. Neuvosto hyväksyi aloitteen huhtikuussa.

Laaja Helsingin ortodoksinen seurakunta on jaettu maantieteellisesti neljään toiminta-alueeseen ja nk. palvelulinjoihin, joita ovat kasvatus, diakonia ja tukitoimintoina henkilöstöhallinto ja viestintä. Palvelut toimivat pitkälti Helsingissä ja Helsingistä käsin.

Aloitteentekijät toivovat, että toiminta lisääntyisi Helsingistä katsoen laita-alueilla, varsinkin kun seurakunta laajeni entisestään vuoden alusta Lahden ja Hämeenlinnan liityttyä mukaan.

Jos toiveet toteutuisivat, seurakuntatyötä tekisivät pyhäkköjen moniammatilliset tiimit. Niihin kuuluisivat kulloistenkin paikallisten tarpeiden mukaan seurakunnan työntekijöitä esimerkiksi kasvatuksesta tai diakoniasta sekä pyhäkön pappi ja pyhäkköyhteisön vapaaehtoisia.

Helsingin seurakunnassa pyhäkkölähtöistä toimintaa on jo aloitettu. Vuoden alusta seurakuntalaiset voivat pyytää kasteita, hautaan siunaamista tai muita kirkollisia toimituksia suoraan oman lähikirkkonsa papilta. Ennen päivystävä pappi vastasi Helsingin kirkkoherranvirastosta.

Mitä jos verotusoikeus menee?

Paikallistoiminnan vetovoimaistamisen ja vahvistamisajatuksen pontimena on taloudellinen huoli. Aloitteentekijät haluavat ennakoida tulevaisuutta, jolloin kirkolla ei ehkä enää ole verotusoikeutta.

– Kun Suomessa evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärä väestöstä vähenee 50 prosenttiin, aletaan kyseenalaistaa kirkon verotusoikeutta. Jos veronkanto-oikeus loppuu, kirkon talouden pohja on uhattuna, sanoo Anja Lindström, ”rahantekijä” ja Järvenpään monien keräysten alkuunpanija. Ennen eläkkeelle jäämistään Anja Lindström toimi suuren yrityksen kirjanpitopäällikkönä.

– Järvenpäässä kirkon elämä oli vuosikymmeniä yhteisön varassa, terijokelaisen aktiivisuuden eteenpäin viejä toteaa.

– Aloitteellisuudelle ja omalle tekemiselle on sijaa. Meidän projektimme osoittavat, että pieni ja sitoutunut yhteisö pystyy aika paljoon, jos sillä on taloudellista vastuuta.

Teksti ja kuvat: Anne Kärkkäinen

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 4/21.