Kirkkoon kuuluminen

Lähtökohta on yksinkertainen. Kukaan ei voi olla kristitty kuulumatta kirkkoon. Kristitty ei voi olla itsekseen, vaikka uskoisi Kristukseen ja eläisi muutoin esimerkillisesti. Ajatus kristillisyydestä ilman kirkkoa on järjetön, koska siinä tulee antaneeksi piupaut myös Raamatulle.

Paavali todisti vastaansanomattomasti kirjeessään korinttilaisille, että kirkko on Kristuksen ruumis ja seurakuntalaiset ovat Kristuksen ruumiin jäseniä, eivät samanlaisia mutta kaikki tärkeitä. Ilman kirkon yhteyttä kristitty on kuin silmä ilman käsiä tai pää ilman jalkoja. (1. Kor. 12:12–31).

Ilman Kristusta meillä ei olisi ylösnousemusta ja kirkastumista. Siksi pelastusta haluavan on liityttävä Kristuksen ruumiiseen kasteen avulla. Toisin kuin länsimaisessa kirkossa usein ajatellaan, pelastuksen tarve ei johdu ihmisen perimästä synnistä, vaan siitä, että syntinen ihminen, Jumalan kuva, on jäänyt puolitiehen siitä, mihin hänet on tarkoitettu. Kirkon avulla hänen on mahdollista taivaassa jumalallistua, tulla Jumalan kaltaiseksi. Tarkoittihan Hän ihmisen omaksi kuvakseen. Kirkon jäsen on osallinen Häneen.

Ihminen ei rajaa Kristuksen ruumista

Jos pelastus ilman kirkkoa on mahdotonta, niin eri kirkkokunniksi särkynyt kristikunta herättää ongelmia. Jokainen kirkko pitää itseään sinä oikeana, jotkut jopa ainoana autuaaksitekevänä. Mikä niistä todella johtaa pelastukseen?

Ortodoksinen kirkko pitää itseään alkuperäisenä apostolisena kirkkona, joka edustaa helluntaina syntynyttä kristillistä kirkkoa puhtaimmillaan. Kirkko pelastaa, koska Pyhä Henki vaikuttaa siellä. Ihmiset eivät voi kuitenkaan keskenään päättää, mitkä kirkon rajat ovat. Siksi edes ortodoksinen kirkko ei voi vaatia yksinoi­keutta pelastukseen. Kirkko on olemukseltaan mystinen, ja se ulottuu aivan varmasti myös ortodoksisuuden ulkopuolelle. Siksi esimerkiksi Suomessa ei kasteta uudestaan ortodoksiseen kirkkoon liittyvää luterilaista, helluntailaista tai katolista. Pyhä Henki toimii yli kirkkojen rajojen. Kuten pyhä marttyyri Kyprionos Karthagolainen (31.8.) opetti, kaste, kirkko ja Pyhä Henki ovat yksi ja jakamaton.

Viimeksi kesällä 2016 Kreetalla pidetty kirkolliskokous, Pyhä ja Suuri Synodi, painotti tätä kristittyjen yhteenkuuluvuutta. Asia on keskeinen myös viime vuonna julkaistussa Ekumeenisen patriarkaatin asiakirjassa Maailman elämän edestä, joka on helppo löytää kirkon internetsivuilta (ort.fi)

Kirkon mystisen olemuksen takia ortodoksit eivät erottele maallista ja taivaallista kirkkoa, sillä kirkko on yksi niin täällä kuin Jumalan valtakunnassakin.

Pyhän Hengen kirkko

Pyhän Hengen toiminta kirkossa näkyy Raamattuna ja Traditiona. Siksi on mahdotonta yrittää johtaa kirkon toiminnan perusteita vain Raamatusta. Kuten Tertullianus (noin 155–230) sanoi, kirkon ulkopuolisilla ei ole asiaa raamatunselityksiin. Kirkon olemuksen, Tradition ja Raamatun välillä ei olekaan ristiriitaa. Kirkon mysteerit, kaste, ehtoollinen, katumus ja muut, ovat olemukseltaan Pyhän Hengen toimintaa.

Myöskään maantieteelliset rajat eivät säätele kirkkoa, sillä kirkko on katolinen, siis yleismaailmallinen. Ajatus kansallisuuden mukaan rajatuista kirkoista ovat harhaoppia, jota kutsutaan etnofyletismiksi. Olisihan outoa väittää, että ihmiset voisivat jakaa Kristuksen ruumiin seurakuntalaisten kielen ja ulkonäön perusteella.

Pyhä Henki ei kirkossa ruumiillistu, vaan vaikuttaa siinä. Tämän vuoksi ortodoksisella kirkolla ei ole roomalaiskatoliseen tapaan yhtä johtajaa. Rooman paavin asemaa perustellaan lännessä sillä, että Kristus sanoi myöhemmin Rooman seurakunnan johtajana toimineelle apostoli Pietarille tämän olevan kallio, jolle kirkko rakennetaan ja jolle taivasten valtakunnan avaimet annetaan (Matt. 16:18–19).

Ortodoksit tulkitsevat tämän kohdan siten, että Pietarille annettu lupaus tarkoittaa piispaa yleensä, ei ainoastaan Pietarin viran perinyttä Rooman piispaa, joka tietysti on hyvin kunnioitettava. Korkeinta valtaa kirkossa ei siis käytä kukaan piispoista, metropoliitoista tai patriarkoista, vaan yleinen eli ekumeeninen kirkolliskokous, johon osallistuvat kaikkien hiippakuntien edustajat.

Tällainen kokous ei kuitenkaan voi julistautua ekumeeniseksi, vaan sellaisen arvon se saa myöhemmin koko kirkon asettuessa kannattamaan sen päätöksiä. Tästä seuraa kuitenkin käytännön ongelma, sillä yleisten kirkolliskokousten aikaansaaminen on hyvin vaikeaa, ja viimeksi koko kristikunnan yleinen kirkolliskokous kokoontui vuonna 787.

Joka tapauksessa Pyhä Henki vaikuttaa koko kirkossa, eikä kenelläkään yksittäisellä ihmisellä ole lopullista päätösvaltaa, oli hän kuinka korkeassa asemassa hyvänsä.

Elävä seurakunta

Kirkkoon kuuluminen merkitsee kristitylle osallistumista sen toimintaan. Sekä Jumalan armo että ihmisen toiminta vaikuttavat pelastumiseen, mutta vain Herra tietää, kumpi on tärkeämpää. Kristityn kilvoitukseen kuuluu siksi kirkon elämään osallistuminen.

Paavali kirjoitti korinttilaisille, kuinka Pyhän Hengen lahjat vaikuttavat kirkossa (1. Kor. 12:1–11). Ihmisten kyvyt osallistua kirkon toimintaan ovat erilaiset, samoin palvelutehtävät vahtimestarista patriarkkaan vaihtelevat, mutta niissä vaikuttava Henki on sama.

Yhden lahja on musiikki, ja hän laulaa kuorossa, toinen osaa puhua ihmisille, ja hän palvelee seurakunnan auttavassa puhelimessa, kolmas leipoo herkkuja kirkkokahveille. Jokainen löytää paikkansa, jos etsii. Vaikka kirkko on virkajärjestyksessään hierarkkinen, suuri osa elävän seurakunnan toimintaa on kirkon keskinäistä yhteydenpitoa, iloista yhteiselämää, auttamista ja henkistä tukea.

Jaamme riemumme, jaamme surumme, mutta emme jätä ketään yksin. Tätä seurakunnan omaehtoista, spontaania ja vapaata yhteistoimintaa on kovin vaikea nähdä kirkon ulkopuolelta, mutta ortodoksiset jumalanpalvelukset ovat kuitenkin vain yksi, vaikka tietysti hyvin tärkeä, puoli kirkon elämää.

Ajatus kirkosta Kristuksen ruumiina ei siksi olekaan loppujen lopuksi outo. Kuten vahva, terve organismi, kirkon jäsenet toimivat sopusointuisesti yhteen ja luovat näin elinvoimaisen kokonaisuuden, jossa kullakin kristityllä on luonteva paikkansa.

Teksti ja kuva: Matti P. Pulkkinen

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 4/21.