Päivän sana 
Päivän pyhät 
Ukrainalainen Alina Savchuk sanoo oppineensa paljon itsestään ja elämästä kolmen viikon työharjoittelun aikana diakoniassa. ”Päivän kiireiden keskellä olen nyt pannut aiempaa paremmin merkille, mitä itse tunnen ja kannan sydämessäni.” Teksti ja kuva: Vlada Wahlsten
Kolmen viikon ajan seurakuntamme diakoniassa apuna on ollut ukrainalainen Alina Savchuk.
Kiovasta reilu kaksi vuotta sitten Suomeen sotapakolaisena 7-vuotiaan tyttärensä kanssa muuttanut Alina etsi suomen kielen kurssilleen työharjoittelua, ja paikka löytyi kuin sattumalta uudesta kotiseurakunnastaan.
”Kirkko on olennainen osa elämääni. Kävin Kiovassa mahdollisimman usein kirkossa. Siksi etsin täällä Helsingissä heti ensialkuun paikallisen seurakunnan. Olen halunnut myös olla täällä hyödyksi ja siksi olen auttanut Pyhän Kolminaisuuden kirkoon pappia isä Heikki Huttusta ukrainankielisisten tekstien kanssa Kerran tuli puheeksi työharjoitteluni. Isä Heikki kertoi, että Meilahden sairaalassa on ukrainalainen 14-vuotias syöpää sairastava tyttö, jota voisin käydä katsamassa ja ohjasi minut ottamaan yhteyttä seurakuntamme diakoniaan. Ja niin pääsin työharjoitteluun ja käymään diakonian asiakaskäynneillä niin sairaalassa kuin vanhainkodeissa, Stefanoskodilla ja kotikäynneillä ja kohdata apua ja tukea tarvitsevia.”
Alina Savchuk kertoo yllättyneensä siitä, kuinka monipuolista diakoniatyöntekijän tehtävä on ja kuinka työntäyteisiä viikkoja heillä onkaan. Hän on myös päässyt kohtamaan ensimmäistä kertaa elämässään invaliideja.
”Olen kohtaamisten myötä ymmärtänyt, kuinka meidän tulisi todella olla kiitollisia siitä kaikesta, mitä meillä on ja kuinka tärkeää on auttaa.”
Menetyksestä ja heikkoudesta voimavaraksi
Savchuk kokee työrupeaman diakoniassa ollen hänelle itselleen terapeuttista. Hän on päässyt kohtaamaan työssään myös oman surunsa ja kipunsa.
”Menetin kolme vuotta sitten äkisti mieheni. Suruprosessini oli juuri vaikeassa vaiheessa, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan alkoi. Koin silloin äärimmäistä yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Nämä tunteet muistuivat ja tunnistin ne, kun kävimme myös Stefanoskodilla ja siellä asui iäkäs mies, jonka vaimo oli kuollut puoli vuotta aiemmin. Näin hänessä sen kivun, kun menettää lähimmän ihmisen. Oma kipuni heijastui. Elämme joskus menneisyydessä, emmekä pääse tähän nykyhetkeen. Saatamme syyttää itseämme, koemme, ettemme saaneet sanotuksi tärkeitä asioita. SIksi on tärkeää elää nyt ja kuulla ihmistä, antaa hänen jakaa tunteensa. Kun kerroin miehelle, että ymmärrän hänen surunsa, niin siitä oli apua. Kutsuimme hänet seurakunnan Hyvän tuulen kahvilaan, ja yllätykseksi hän tuli paikalle. Hänestä näki, kuinka hän voi jo paremmin. Hän lupasi kirjoittaa valmiiksi aloittamansa kirjan ja mietti lähtevänsä tapaamaan sukulaisiaan Venäjällä. On suuri ilo nähdä, että voi vain kuuntelemalla auttaa toista. Jokaiselle meistä voi tulla eteen hetki, kun tarvitsee hyvän kuuntelijan. Olin todella vaikuttunut tästä kohtaamisesta. ”
Alina Savchuk kertookin oppineensa työharjoittelun aikana paljon uutta myös itsestään.
”Olen koulutukseltani ekonomisti ja Ukrainassa olin yrityksessä johtajana. Vaikka olenkin todella sosiaalinen ihminen, niin aiemmin en ole tehnyt tällaista työtä. Ymmärsin, että tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Työ ihmisten parissa sopiikin minulle parhaiten. Saan muista ihmisistä ja heidän auttamisestaan energiaa ja voimaa. Olen saanut täällä diakoniassa tutustua hienoihin ihmisiin ja minut on otettu kaikkialla lämmöllä ja sydämellisesti vastaan. Olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää on saada yhteys toiseen ihmiseen. Se on tunne, jota ei voi edes kuvailla”, kertoo Savchuk silminnähden liikuttuneena.
”Päivän kiireiden keskellä olen nyt pannut aiempaa paremmin merkille, mitä itse tunnen ja kannan sydämessäni.”
Savchuk on oppinut myös paljon suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta ja seurakunnan diakonian paikasta siinä.
”On ollut todella mielenkiintoista nähdä, miten yhteiskunta ja seurakunnan diakoniatoimi toimivat. On niin hyvä, että ihmisille on tällaisia paikkoja, jonne voi tulla juttelemaan matalalla kynnyksellä ja tulla aidosti kohdatuksi ja nähdyksi.”
Esirukoukset kantavat Ukrainassa
Työharjoittelu seurakunnassa päättyi 28.6. Alinalla on edessään jännittävä matka Ukrainaan, ensimmäinen sitten pakomatkan Suomeen.
”Minun on pakko käydä yhdessä tyttäreni kanssa Ukrainassa hoitamassa meidän virallisia asiakirjoja kuntoon. Samalla näen vanhempiani ensimmäisen kerran kahteen vuoteen. Minua kuitenkin todella jännittää ja pelottaa tämä matka. En ymmärrä, kuinka ihmiset kotimaassani ovat voineet tottua sotaan ja jatkavat arkista elämäänsä. Itse en olisi pystynyt siihen. Kun edes mietin sitä, niin muistot sodan alkamisesta palaavat vahvana mieleen. Minulle tulee siitä fyysisiäkin oireita. Pelko oli koko ajan läsnä. Lähtö Suomeen oli meille oikea ratkaisu. Olen ollut kyllä päivittäin yhteydessä ystäviini ja sukulaisiini, joten tiedän, mitä odottaa. En kuitenkaan tiedä, kuinka tulen kestämään enää pommikoneiden ääniä, hälytyksiä tai pommisuojia. Pyydän muistamaan meitä esirukouksissa.”
Alina kokee rukouksien todella auttavan ja kannattelevan.
Suomessa etäisyyttä suruun
Matkan jälkeen Savchuk aikoo palata Suomeen. Täältä hän on löytänyt uuden kotimaansa.
”Suomi on muuttanut minua ja auttanut minua. Sain palautettua psyykkisen terveyteni ja oppinut paljon siitä, kuinka tärkeää on huolehtia itsestään ja tyttärestään. Kun tulimme Suomeen, olimme shokkitilassa ja tyttäreni pelkäsi koko ajan menettävänsä minut. Olihan hän menettänyt vain 8 kuukautta aiemmin isänsä. Enkä minä kyennyt olemaan kunnolla tukena, sillä olin itsekin rauhaton ja kietoutunut suruun. Kuulimme sireenit päässämme vielä hetken Suomessa. Sitten tyttäreni meni kouluun, minä löysin työtä, rupesimme nukkumaan, aloitimme uusia liikunnallisia harrastuksia.”
Alina haluaa ennen kaikkea kiittää suomalaisia.
”Kohtaamani ihmiset ovat täällä rauhallisia, kannustavia, ymmärtäväisiä ja hyväsydämisiä. Juuri tätä olen tarvinnut. Koen, etten ole yhdentekevä. Olen saanut osakseni paljon kannustusta ja tukea. Tämä on auttanut uuden elämän rakentamisessa. Kiovassa mieheni rakentamassa talossamme surin, kun kukaan ei odota ja mieheni on poissa. Täällä olen saanut etäisyyttä suruun.”
Alina myöntää, että edelleen välillä on vaikea uskao, kuinka koko elämä on voinut muuttua niin tyystin.
”Vielä muutama vuosi sitten elämäni tuntui valmiilta. Olin onnellisesti naimisissa, olimme tärkeissä työtehtävissä, olimme juuri saaneet rakennettua talon ja sain istutettua puutarhan täyteen kaikenlaisia kukkia ja ruusuja – ja ne kukkivat edelleen. Muuten minulla on enää jäljellä tyttäreni. Sekä uskoni. Haasteita on ja tulee olemaan. Aina tulee olla läsnä ja arvostaa sitä, mitä on. Olla kiitollinen Jumalalle kaikesta siitä, mitä on.”
