Älä imartele itseäsi! Turhamaisuudesta

Tavallisella ihmisellä on terve itsetunto, kun hän hyväksyy itsensä yhdenvertaiseksi muiden rinnalla. Ihonväri, sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen eivät alenna ketään yhteiskunnassa tai Kristuksen edessä. Mutta sellainen, joka alkaa uskoa kuuluvansa ansioillaan tai huonolla elämällään kaltaistensa yläpuolelle, kärsii pahasta ajatuksesta, turhamaisuudesta.

Johannes Cassianus tunsi Raamattunsa, ja turhamaisuuden monimutkaisen maailman selityksen avain löytyi Sananlaskujen viidennestä luvusta, joskin alkuperäisestä, kreikankielisestä Septuagintasta.

Pieni osa Johannekseen vaikuttaneista riveistä on säilynyt myös suomalaisessa käännöksessä (Sanal. 4:25–27). Siinä kulkijaa, jolla on viisas sydän, neuvotaan kulkemaan suoraan, oikealle tai vasemmalle poikkeamatta. Oikea on Jumalan, vasen pahan puoli, mutta turhamaisuuden synti vaanii keskitien molemmilla puolilla.

Ihminen voi ylpistyä yhtä lailla hyveistään kuin paheistaan, vaikkei itse sitä käsittäisikään. Turhamaisuus poikkeaa Pyhän Johanneksen aiemmin kuvaamista pahoista ajatuksista, kuten vatsanpalvonnasta, rahanhimosta tai vihasta siinä, että se käy kiinni myös hengelliseen elämään, kun taas muut pahat ajatukset ovat paljon maanläheisempiä.

Turhamaisuus on kavalaa. Esimerkillinen elämä, kuten säännöllinen rukoilu, hartauksiin osallistuminen ja paasto kääntyvät helposti omahyväisyydeksi. Erämaaisät vertasivatkin turhamaisuutta sipuliin, jossa yksi kerros peittää alleen toisen samanlaisen kerroksen. Paheen voittaminen tekee tilaa voitonriemun luomalle ylpeydelle, jos kilvoittelija ei osaa välttää turhamaisuutta.

Omaan hurskauteensa ihastuminen vie ihmisen kultaiselta keskitieltä liiaksi oikealla. Liian vasemmalle, pahan puolelle meneminen on ehkä helpompi havaita mutta samalla tavoin vaikeaa torjua. Kyynisyyden oppi-isä, renessanssin ajan terävä valtateoreetikko Niccolò Machiavelli astui reilusti vasemmalle, kun hän kirjoitti, ettei mikään ole tärkeämpää kuin teeskennellä hurskasta. Tällainen omalla turmeltuneisuudella ylpeily on nykyisinkin muodikasta.

Aito kunnia tulee Jumalalta

Turhamaisuuden syntytapa oli Kristukselle tuttu. Kun juutalaiset paheksuivat sitä, että Herra kutsui itseään Jumalan pojaksi, Jeesus opetti heille Kapernaumin synagogassa, että ihmisten ihailu ei tuo kunniaa, vaan sitä voi suoda vain Jumala (Joh. 5:17–59).

Nykyajan ihmiselle sosiaalinen media tarjoaa paljastavan näköalan turhamaisuuden levinneisyyteen ja muotoihin. Tykkäyksiä saa helposti poikkeamalla keskitiestä oikealle tai vasemmalle. Hurskas moralisti löytää hengenheimolaisensa samoin kuin ihmisiä halveksiva, realistina esiintyvä ivailija.

Johannes Cassianus tunnisti liian oikealle hairahtuneista erityisen ryhmän, joka ei 1600 vuodessa ole hävinnyt minnekään. Ei ole edelleenkään harvinaista nähdä, kuinka oman kieltäymyksensä suuruuden mainostaja kertoo, miten paljon rahaa, mainetta tai kunniaa hän olisi ansainnut, jos ei olisi valinnut esimerkillistä mutta niukkaa elämänuraansa. Tällainen kerskailija ei ole luopunut mistään, mitä hänellä todella on ollut.

Uskovien yhteisö, kuten seurakunta tai luostari, ei takaa jäsentensä pysyvän kultaisella keskitiellä, erossa turhamaisuudesta. Pyhä Johannes kuvaa surumielisen humoristisesti luostariveljeä, joka lukiessaan yksinäisenä Raamattua keljassaan, alkoi huomaamattaan jäljitellä diakonia ja komensi lopulta katekumeeneja poistumaan, vaikka luki Sanaa yksinäisyydessä. Varhaisen kirkon palveluksissa näet kastetta odottavia, opetettavina olevia katekumeeneja kehotettiin poistumaan kirkosta ennen varsinaisen eukaristiapalveluksen alkua.

Tällaista itsensä auktoriteettista korottamista esiintyy myös nykyajan jumalanpalveluksissa, kun vasta kirkkoon liittyneitä aletaan neuvoa yli-innokkaasti. Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta kiusaus astua kaidalta tieltä liian oikealle johtaa ongelmiin.

Suoraan pahan puolelle menee turhamaisuus, joka hajottaa kirkkoa. Sellaista on rajojen vetäminen ortodoksiperheessä kasvaneiden ja toisesta uskosta kirkkoomme kääntyneiden välillä, puhumattakaan kansallisuuteen tai sukupuoleen liittyvästä ylpeilystä. Paavalikin varoittaa turhan kunnian tavoittelusta sekä toistemme ärsyttämisestä ja kadehtimisesta (Gal. 5:26).

Turhamaisuus on kuin kavala virus

Pyhä Johannes vertasi usein pahoja ajatuksia sielun sairauksiin, ja omahyväisyyttä hän piti erityisen haitallisena sen salakavalan ilmaantuvuuden vuoksi, saattoihan voittoisa kilvoitus johtaa syntiin. Eikö siis ole mahdollista, että turhamaisuutta pontevasti juuriva opetuspuhe saattaa ylpeän saarnaajan juuri siihen tilaan, josta hän varoittaa muita?

Kysymys ei ole näsäviisas tai lapsellinen. Luultavasti Pyhä Johannes, joka oli aina hyvin johdonmukainen, tuli ajatelleeksi tätäkin mahdollisuutta, vaikka ei siitä suoraan puhunutkaan. Hän vertasi sitä, joka opettaa kristittyä taistelemaan turhamaisuutta vastaan, hyvään lääkäriin, joka ei ainoastaan hoida jo puhjenneita sairauksia vaan opettaa tervettä elämää ja ravintoa, joka suojelee terveyttä. Koska turhamaisuus on pahe, joka tekee siihen johtaneen kilvoituksenkin tyhjäksi, Cassianus pitää tärkeänä antaa sen torjuntaan muutamia yksinkertaisia neuvoja.

Kaikkea, mikä johtaa omahyväisyyteen tai onttoon kunniaan, täytyy välttää. Kilvoittelua, joka on sujunut hyvin, meidän täytyy arvioida järkevästi, jotta emme sortuisi sielun sairauteen, joka tekee parhaatkin saavutuksemme tyhjiksi.

Hengellisessä elämässä ei ole syytä pyrkiä epätavallisiin saavutuksiin, joilla voi kerskailla tai kerätä ihmisten kiitosta, ikään kuin olisimme jotenkin ainutlaatuisia ja muita kyvykkäämpiä. Hengellisessä elämässä toimimme Jumalan, ei ihmisten tai maallisen, kunnian toivossa.

Teksti: Matti P. Pulkkinen Kuva: Gerd Altmann, Pixabay

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 7/20.