Arkkipiispa Leo: ”Uskon ja toivon myös, että ukrainalaisetkin voisivat pian viettää sotansa päättymisen muistoa ja nauttia rauhan ajasta”

Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Olemme saapuneet suuren paaston sunnuntaihin, jonka pyhä muisto ylentää Kristuksen ristin ajatustemme ja hartauselämämme kohteeksi. Kirkkoisät ovat asettaneet ristin esiintuomisen ja ristin viikon keskelle kuusiviikkoista paastokautta. Jokaisessa ortodoksisessa kirkossa alttarista kannettu risti asetetaan kirkkokansan keskelle. Papisto ja kirkkokansa kumartuvat maahan saakka sen edessä ja laulavat: ”Sinun ristillesi me kumarramme, Valtias, ja Sinun pyhää ylösnousemistasi ylistämme”. Ristin sanoma on siis esillä kaikissa alkavalla viikolla toimitettavissa paastopäivien jumalanpalveluksissa.

Kristittyinä tehtävämme on löytää ja ylentää kärsimys Jumalan rakkauden osoituksena meille. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen on viisaasti sanonut: ”Kaikki, mitä ikinä tapahtuu, on kärsittävä Jumalan tähden kiitollisena. Hyvä Jumala käyttää hyväksemme sekä kurituksen että lohdutuksen. Kärsimyksissä koeteltu ihminen selvästi tajuaa kaiken maallisen turhuuden. Synti kadottaa viehätysvoimansa ja sielu kääntyy Jumalan puoleen ja kiintyy häneen suurella rakkaudella”.

Me olemme oppineet sanomaan ristiksi niitä kärsimyksiä, joita elämä tuo kannettavaksemme. Kokemuksesta tiedämme, ettei tämä elämä ole vain ilojuhlaa. Siihen kuuluu myös murheita, vastoinkäymisiä, pettymyksiä ja epäonnistumisia. Joskus niiden taakka voi tuntua liiankin raskaalta. Tällaisina hetkinä tavallisesti rukoilemme, että Jumala ottaisi meiltä pois kärsimyksen. Mutta samoin kuin Kristuksen kärsimykset ovat tulleet hänen kirkolleen suurimman ilon aiheeksi, myös oman ristimme nöyrä kantaminen lopulta muuttuu meille syväksi elämän viisaudeksi ja iloksi. Saamme todeta, etteivät maallisen ilon hetket vieneet meitä niin lähelle Jumalaa kuin surut. Emme osanneet rakastaa lähimmäistämme menestymisen myönteisinä päivinä niin hyvin kuin vastoinkäymisten aikoina. Ristin kantaminen on opettanut meitä pääsemään ylpeydestä nöyryyden viisauteen.

Päivän evankeliumissa Jeesus kehottaa hänen seuraajikseen mieliviä kieltämään itsensä ja ottamaan ristinsä (Mark. 8:34). Mikä on vastauksemme? Jos hapuilemme vastauksessamme ja haastamme sen, emme voi vielä saada Herraltamme kaikkea. Mutta siitä hetkestä, jolloin ihminen vastaa Jumalalle myönteisesti, alkaa uusi elämä. Ennen kaikkea meitä kutsutaan kuolemaan kokonaan pois vanhasta elämästämme, jotta Kristus voisi elää meissä ja me voisimme aloittaa uuden elämän hänessä. Juuri tässä on päivän evankeliumin ydinsanoma. Se on esitetty haasteeksi meille.

Maanpäällisen elämän tarkoitus on, että kaikessa mitä elämä tuo, Jumalan annetaan toteuttaa tarkoituksensa. Hän voi tehdä tämän silloin, kun ihminen vastaa myönteisesti hänelle. Olkaamme kuitenkin myös rehellisiä – vain harvat pystyvät vastaamaan päivän pyhän sanan esittämään haasteeseen. Vapahtajamme elinaikana hänkään ei päästänyt kaikkia niitä seuraansa, jotka hänen vaelluksellaan olisivat tahtoneet seurata häntä. Riivattu, jonka Kristus vapautti, ei saanut tehdä tätä. Tiedämme, että Jeesus rakasti Lasarusta, Marttaa ja Mariaa aivan erityisellä tavalla, mutta he eivät koskaan jättäneet kotiaan seuratakseen häntä.

Täydellinen riippuvuus ei miellytä erityisesti sellaista modernia ihmistä, joka tahtoo itse rakentaa oman pienen elämänsä, olla itse elämänsä kuningas ja herra. Kirkkomme holistisen opetuksen suurin ihanuus piileekin juuri päinvastaisessa asenteessa. Meitä kutsutaan päästämään ote kaikesta omasta ja jättäytymään kaikessa Isän varaan. Kuten Kristuskin sanoi, ettei kukaan voi tulla hänen luokseen omin avuin, vaan Isän pitää vetää häntä (Joh. 6:44).

Ketään ei kuitenkaan pakoteta ottamaan vastaan kutsua. Lopulta jokainen ihminen saa armonsa, oman tiensä, jonka Jumala on määrännyt juuri hänelle. Mutta jos – ja tämä on aivan oleellista tiedostaa – kuulette sydämissänne Jumalan kutsun jättämään kaiken ja seuraamaan häntä, ette voi tulla onnelliseksi tai saavuttaa sisäistä rauhaanne muuten kuin tekemällä juuri näin. Tämän tehdessänne huomaatte tulleenne kaikilta ominaisuuksiltanne täysin läpinähdyksi mutta myös rakastavasti hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olette.

Huomenna tulee kuluneeksi 83 vuotta talvisodan päättymisestä. Tuota päivää muistetaan tänään Karjalan Liitossa ja karjalaisorganisaatioissa ekumeenisesti täällä Uspenskissa sekä viereisessä tuomiokirkossa. Mieleeni palaa vuosikymmenien takaa sodan kokeneiden vanhempieni ja sukulaisteni vaikea aika, kun he saivat itkeä menetystensä tähden ja kyyneltenkin vuotaessa tuntea tyydytystä rauhan koittamisesta, joskaan se silloin ei vielä ollut kuin väliaikaista.

Evakkojen jälkeläisenä voin sanoa, että sodan jälkeen kaikkien silmissä oli kyyneleitä rauhanehtojen vuoksi. Ne nuoret, jotka rintamalle eivät vielä ehtineet, saattoivat myös kovin lapsellisesti valittaa, ettei mitään olisi menetetty, jos he olisivat olleet rintamalla. Kuten tiedämme, hekin ennättivät sinne kyllä jatkossa, mutta parempia rauhanehtoja ei silloinkaan saatu ja oma asuinseutu pysyi menetettynä.

Valitettavasti sodan kipeät ylisukupolviset muistot on jälleen revitty auki Venäjän toimesta, kun se toteuttaa raakalaismaista hyökkäyssotaansa Ukrainassa viattomat siviilit tähtäimessään. Aikansa pakolainen karjalaisevakko ja heidän jälkeläisensä herkistyvät helposti suruun ja kyyneliin vuosikymmenienkin jälkeen nyt Ukrainan ja sen kansan puolesta.

Sodissa kerran kaatuneet – Karjalan metsissä ja pelloilla ja nyt Ukrainan viljavainioilla – saivat lähteä tästä elämästä pois nuoruutensa tai aikuisuutensa parhaina vuosina. Tämän tiedostaminen antaa lisäsävyä suruumme. Heidän lähtönsä oli poikkeuksellista elämän kaaren kannalta, johon kuuluvat lapsuuden leikit, nuoruuden unelmat, opiskelu, työ, harmaantuva vanhuus ja lopulta poisnukkuminen sekä toivossa herääminen uuteen aamuun.

Kristinuskon tehtävänä on tuoda suruun lohdutus, muuttaa kuoleman aiheuttama synkeys elämän kirkkaudeksi ja todistaa rauhasta ja ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Ortodokseina meille yleensä suositellaan nöyryyden hyvettä, itsemme kieltämistä ja Jumalan tahtoon alistumista. Yhdessä asiassa uskomme kuitenkin sallii meidän olla itsepäisiä ja peräänantamattomia – nimittäin kuoleman edessä. Kun näemme tästä ajasta ikuisuuteen siirtyneen, kirkkoveisun sanojen mukaan toteamme, ettei hänen silmänsä näe itkeviä, eikä hänen korvansa kuule surevien vaikerointia. Todistamme tällöinkin kuolleiden ylösnousemuksesta ja siitä uudesta elämästä, jossa ei ole kipua, surua, ei vihaa eikä taisteluita, vaan jossa rakkaus ja rauha vallitsee. Elämä on kuolemaa mahtavampi.

Olemme saaneet nauttia rauhasta Suomessa jo kahdeksan vuosikymmentä. Saamme olla tästä kiitollisia menneiden sukupolvien uhrauksille. Uskon ja toivon myös, että ukrainalaisetkin voisivat pian viettää sotansa päättymisen muistoa ja nauttia rauhan ajasta. Tätä hartaasti rukoilen.

Palaan hetkeksi vielä päivän kirkolliseen muistoon. Kotiseudultaan evakuoitujen karjalalaisten piirissä ristinkumartamisen viikkoa nimitettiin ristileipäviikoksi – ristuleibynedälikse. Tuolloin ristin sanoma vietiin käytännöllisen elämän tasolle. Viikon aikana leivottiin leipiä, jotka koristeltiin ristikuviolla. Lapsia ja nuoria opetettiin viemään ne lahjaksi kummeille – risti-isille ja -äideille. Kirkkomme jäsenelle kummi on läheinen ihminen, hengellinen sukulainen. Kummi muistaa kummilastaan ja jatkuvasti rukoilee hänen puolestaan. Kummilapsen asiana on myös muistaa sanoin ja teoin kummivanhempiaan. Ristillä ja ristin sanomalla siunattu leipä oli ortodoksisten karjalaisten mielissä sovelias lahja ilmaisemaan tällaista rakkautta.

”Ole tervehditty, risti, suuriarvoinen, jumalallinen puu, sinä valo pimeydessä oleville; säteilylläsi maailman neljälle suunnalle sinä edeltä viittaat Kristuksen ylösnousemukseen. Suo kaikkien uskovaisten saavuttaa pääsiäinen!” Aamen.