Diakonia 
– erottamaton osa Kirkon elämää

Kristillisessä ajattelussa diakonia eli lähimmäispalvelu ja lähimmäisenrakkaus ovat erottamaton osa Kirkon elämää.

Diakonia ja liturginen elämä kuuluvat ilman muuta toisiinsa. Vastuu muista ihmisistä on suora seuraus siitä osallistumisesta, joka todentuu jumalanpalveluksissa ja erityisesti pyhässä liturgiassa.

Molemmissa on kyse yhteisestä työstä yhteistä tavoitetta kohti. Tavoite liturgian toteutumisessa on suuri: koko luomakunta on matkalla kohti iankaikkisuutta. Tähän rinnastettuna vastuu toisesta ihmisestä saa erittäin suuren arvon kirkon teologisessa ajattelussa.

Kirkko opettaa yhteisöllisyyteen

Varsinkin Basileios Suuren nimeä kantavan liturgian teksti on sanomaltaan voimakkaan yhteisöllinen. Se kertoo siitä, että lähimmäispalvelu on suorastaan välttämätöntä kristitylle. Tätä tukevat myös kymmenien muiden pyhien isien teologiset opetukset.

Kirkon suuresti kunnioittama pyhä isä Johannes Krysostomos saarnasi vahvasti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Toinen suuri opettaja Basileios Suuri taas kysyy: ”Mitä sinulle, rikas, merkitsee hopeinen sänkysi ja muu omaisuutesi, jos et käytä elämääsi lähimmäisesi eduksi ja sielusi pelastumiseksi?”

Kirkon suuresti kunnioittama isä Gregorios Palamas pitää lähimmäispalvelua ilman muuta kristityn velvollisuutena. Pyhä Henki vaikuttaa ihmisessä, joka haluaa auttaa lähimmäistään.

Liturginen yhteys ja siihen liittyvä diakonia ovat jo sinänsä valtavan laajoja käsitteitä ja tehtäviä ihmisille. Varsinkin nykyaikana näihin ihanteisiin on tavallisen ihmisen vaikea samastua.

Liturgiseen yhteyteen liittyy erottamattomasti myös lähetystyö, johon kristityt ovat velvoitettuja. Lähetystyö tarkoittaa kaikkien ihmisten kunnioittamista ja löytämistä. Lähetystyö on ehkä hankalimmin ymmärrettävä osa eukaristian toteutumisessa.

Globaalissa maailmassa lähetystyön merkitys on kuitenkin tullut aiempaa ajankohtaisemmaksi. Se ei tarkoita pelkästään ulkolähetystä, vaan kotoisten ekumeenisten yhteyksien solmimista lähikristittyihin. Nykyään ortodoksisen kirkon on vaikea toimia ilman yhteyttä muihin kristittyihin tai niihin, jotka eivät ole kristittyjä.

Yhteys ei voi toteutua eukaristisena yhteytenä tällä hetkellä muihin kristittyihin, sillä eukaristia on täydellistä yhteyttä sen jäseniin. Mutta vaikka eukaristista yhteyttä ei olekaan, lähtökohdat, ja varsinkin niihin liittyvät arvot toisen ihmisen kohtaamisesta, ovat syvästi Kirkon eukaristian myönteisestä luonteesta nousevia.

Kristuksen esimerkki velvoittaa

Kristus itse oli ensimmäinen ”diakoni”. Hän paransi sairaita, ruokki ihmisiä ja otti huomaansa hyljeksittyjä. Kristuksen ylipapillinen esimerkki velvoittaa edelleen kirkon johtajia, piispoja, valvomaan ja kehittämään edelleen Kristuksen esimerkin toteutumista seurakunnissa, sillä he ovat apostolisen työn välittömiä jatkajia.

Kirkko on yksi. Sillä on yksi paimen ja yksi tahto. Jokainen hiippakunta on oikein ymmärrettynä Jumalan valtakunnan kuva maailmassa: sillä on yksi paimen, joka antaa esimerkkiä laumalleen diakonian toteuttamiseksi.

Tarvitsemme kaikkien lauman jäsenien yhteistä työtä, jotta vapaaehtoinen lähimmäispalvelu toteutuisi seurakunnissamme. Tässä on suuri haaste. Tarvitsemme metanoiaa, mielenmuutosta, jotta työtavat ja käsitteet aukenisivat tavallisille seurakuntalaisille.

Ensin diakonit palveluvirkoihin

Kristillisen diakonian korkeimpia esikuvia ja haasteita on evankeliumissa paljon. Eräs vaikuttavimmista on Kristuksen kertomus Laupiaasta Samarialaisesta. (Lk 10:25-37). Kertomus on maailmankirjallisuuden klassikko, ja se haastaa lukijansa tunnustelemaan oman sisimpänsä ääntä.

Muita Uuden Testamentin kohtia, jotka eivät jätä ketään kylmäksi, on muun muassa Matt 25:31–46: Minun oli nälkä ja te annoitte minulle syötävää…

Diakonian merkityksestä kertoo omalta osaltaan sekin, että piispat asettivat diakoneja palveluvirkoihin ”kätten päälle panemisella” (Ap.t. 6:1–6). Diakonit olivat siis piispojen lähimpiä työtovereita. Papit tulivat piispojen työn avuksi vasta paljon myöhemmin, kun kirkko alkoi kasvaa 200-luvulla.

Lähimmäispalvelu on sitä seurakunnallista diakoniatyötä, jolla torjutaan yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kokemusta.

Diakonia on toki myös aineellista auttamista. Siihenkin seurakunnilla on tietynlaiset valmiutensa. Seurakunnissa varsinkin aineellinen auttaminen on vähäistä, jopa unohtunut, mikä johtunee siitä, että yhteiskunta ottaa melkein kaiken vastuun vähäosaisten toimeentulosta.
Vaikka yhteiskunta on virallisesti uskonnoton, eurooppalaisuuden taustalla on kristillinen näkemys kaikkien kansalaisten yhdenmukaisesta kohtelusta ja sen tavoitteen saavuttamisesta. Näin meille ainakin opetetaan.

Vapaaehtoisia kaivataan

Seurakuntien toimintastrategioissa diakoniatyön tavoitteeksi on asetettu seurakuntalaisten aktivoiminen lähimmäispalveluun. Siihen myös kokonaiskirkon tavoite vuodelta 2012 tähtää.

Erityistä merkitystä diakonialle tuo se, että asia on tuotu jopa lakiin (2006). Laki ja kirkkojärjestys eivät kuitenkaan pakota seurakuntia tekemään diakoniatyötä. Siinä vain todetaan, että diakonia on kirkon palvelumuoto, joka suunnataan niille, joiden avun tarve on suurin. Diakoniatoimintaa ei ole tarkemmin määritelty, eivätkä diakoniatoimikunnat ole pakollisia seurakunnissa.

Palkattuja kokopäiväisiä diakoniatyöntekijöitä kirkossamme on vain kahdessa suurimmassa seurakunnassa. Heidän avukseen tarvitsemme suuren joukon vapaaehtoisia.

Uskon aitouden koetinkivi

Diakonia on laaja käsite. Siihen liittyy käytännöllinen auttaminen ja lähimmäispalvelu. Lähimmäispalvelussa auttajalta ei edellytetä mitään erityistaitoja. Oleellista on vain se, sopivatko auttaja ja autettava toisilleen.

Myös kirkon strategia 2009 puhuu vahvoin sanakääntein kirkon diakoniatyöstä. Sitä kuvataan jopa kirkon uskon aitouden koetinkiveksi. Varsinaiset ulosotot kuitenkin odottavat vielä tuloaan.

Käytännössä diakonia koskee kaikkia ja se kuuluu kaikille. Jos kirkon yhteistä linjaa ei löydy, niin seurakunnat tekevät omia ratkaisujaan diakoniatyön toteuttamiseksi. Alku on aina haparointia, ja jokaisen seurakunnalla on omat työtapansa. Asiahan on varsin yksinkertainen: kuka tahansa voi olla apuna toiselle ihmiselle. Taustalla on jokaisen yksilön henkilökohtainen tapaaminen ja hänen arvostamisensa.

Yhteistyöllä saatu 
paljon aikaan

Seurakuntien diakoniavarat köyhien auttamiseksi ovat yleensä vaatimattomia. Mutta yhteistyöllä muun muassa paikallisten kauppiaitten kanssa on saatu paljon aikaan.

Esimerkkinä voi mainita Ilomantsin K-Marketin kauppiaan pyyteettömän tarpeen tukea ortodoksisen seurakunnan diakoniatyötä. Market yhdessä taustalla olevan kauppakonsernin kanssa lahjoittaa vuosittain huomattavan määrän hyvälaatuista ruokaa Ilomantsin ortodoksiselle ja luterilaiselle seurakunnalle jaettavaksi edelleen vähävaraisille.

Tarvitsemme kirkossa palaamista vanhan kirkon näkemykseen. Tehtävä toisen ihmisen auttamisesta ei ole muuttunut miksikään. Oleellista on kuitenkin se, että jumalanpalveluselämä johtaa aina myös diakoniatyöhön. Liturginen yhteisö tarkoittaa aina kaikista ihmisistä huolehtimista.

Teksti: TT Juha Riikonen Kuva: Ortodoksiviestin kuva-arkisto

 

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 6/17. Voit lukea lehden täällä: https://www.lukusali.fi/reader/187dc3f4-9227-11e7-8078-00155d64030a