Ekumenia, yhteinen velvollisuus

Ekumenia ei ole aina helppoa. Läntisten teologien kirkkojen yhteistyölle antama nimitys ”ekumenia” ei tarkoita samaa kuin sana Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin nimessä. Jo itse liikkeen nimitys paljastaa yhden sen perusongelmista: pienet asiat ja sanat muuttuvat helposti isoiksi esteiksi.

Kansainvälinen ekumeeninen liike edistyi 1960–80-luvuilla, mutta 1990-luvulla tahti hiljeni. Pitkään ortodoksien kanssa yhteistyötä tehnyt luterilainen ekumeenikko, Helsingin yliopiston professori Risto Saarinen sanoo, että Euroopan rajojen muutokset 1990-luvulla mutkistivat yhteistyötä.

Eurooppalaisen nationalismin kasvu erityisesti Itä-Euroopassa on hankaloittanut idän ja lännen dialogia. Tästä on seurannut pettymyksen tunnetta maailmalla mutta ei juuri Suomessa.

– Suomi tuli ekumeeniseen liikkeeseen mukaan vasta verrattain myöhään, ja siksi täällä ei olla pettyneitä. Siksi kehitys jatkuu Suomessa nopeammin kuin monissa muissa maissa, Saarinen kertoo.

Hyvänä esimerkkinä Saarinen pitää Suomen kirkkojen ja Vatikaanin yhteistyötä. Suomalaisen evankelis-luterilaisen piispan mahdollisuus tavata paavi Roomassa on suurempi kuin jonkun maailman tuhansista katolisista piispoista, koska Vatikaanissa vietetään vuosittain 19. tammikuuta Pyhän Henrikin päivän ekumeeninen messu. Siihen osallistuva suomalainen piispa pääsee myös tapaamaan paavin.

Ruotsalainen katolinen kardinaali Anders Arborelius painottaa Ruotsin ja Suomen erityisasemaa Vatikaanin ekumeenisissa suhteissa. Hän näkee Suomen olevan jopa Ruotsin edellä, koska maamme ortodoksisella ja luterilaisella kirkolla on poikkeuksellisen läheiset suhteet paaviin.

Joensuun piispa Arseni on kirkkomme ekumeniasta vastaava esipaimen. Hän vahvistaa Saarisen ja Arboreliuksen arviot ja kertoo tilanteen taustasta.

– Yhtäältä on kyse ylätasoa edustavan Suomen ekumeenisen neuvoston aktiivisesta työstä ja toisaalta ihan ruohonjuuritasolta kumpuavasta kristittyjen yhteisestä halusta tuoda maallistuvassa yhteiskunnassamme esiin kristillisiä arvoja, Arseni sanoo.

Tällä työllä on tulevaisuus. Kardinaali Arborelius kertoi syyskuussa Suomen vierailullaan, että Ruotsia on alettu kutsua postsekulaariksi, maallistumisen jälkeiseksi yhteiskunnaksi. Maallistumisen luultiin pitkään hävittävän kokonaan uskonnollisuuden, mutta profetia petti.

– Sadan vuoden ajan Ruotsiin suhtauduttiin kuin maallistumisen edelläkävijään, mutta uskonnollisuus ei ole hävinnyt vaan muuttunut, Arborelius sanoo. Uskontotieteessä tätä kutsutaan joskus desekularisaatioksi, jota pidetään kansainvälisenä ilmiönä.

Mitä on tehtävä?

Maailma ja kirkko eivät muutu itsestään. Ekumenia on tarkkaa työtä, jossa pikkuasiat huomataan, jotta niihin ei juututtaisi.

– Ykseys- ja yhteyspyrkimyksissä olisi meidän kaikkien kristittyjen hyvä muistaa pyhän apostoli Paavalin sanat korinttilaisille: ’Olkaa yksimielisiä ja eläkää rauhassa, niin rakkauden ja rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne, piispa Arseni toteaa.

Professori Saarinen kiittää Helsingin seurakunnan eläkkeelle siirtyneen esipaimenen, metropoliitta Ambrosiuksen avointa mieltä ja kykyä saada aikaan käytännön tuloksia.

– Kulttuurikeskus Sofian perustaminen ja toiminta on hieno kokonaisuus, joka silloittaa eri tunnustusten yhteistoimintaa. Keskuksen arvokkaan toiminnan jatkaminen on minusta tärkeää, Saarinen sanoo.

Maamme mutkaton ilmapiiri tarjoaa hyvät edellytykset käytännön ekumeniaan myös roomalaiskatolisen kirkon kanssa. Kardinaali Arboreliuksen mukaan kirkkojemme erot ovat pääosin hallinnollisia ja historiallisia, eivät teologisia. Koska Pohjoismaissa on ollut varsin vähän ortodoksien ja katolisten ristiriitoja, historian painolasti ei haittaa tällä niin kuin muualla maailmassa.

– Nyt on aika kehittää henkilökohtaisia suhteita kirkkojemme välillä. Näyttää siltä, että lähestymme ympäri maailmaa ja olen siitä toiveikas, hän toteaa.

Arborelius huomauttaa, että suhteita ortodokseihin haittaavat usein täysin toissijaiset syyt, kuten politiikka, josta Ukrainan kriisi on ajankohtainen esimerkki.

Piispa Arseni on samaa mieltä:

– Ekumeniassa ja erityisesti meidän ortodoksien ja katolisten veljiemme ja sisartemme välillä ei tule etsiä sitä mikä meitä erottaa, vaan sitä mikä yhdistää. On helpompaa mainita ne harvat asiat, jotka erottavat ortodokseja katolisista kuin kaikki se, mikä meitä yhdistää. Tässäkin tarvitsemme yhteydenpitoa, teologisia oppineuvotteluja ja ennen muuta rukousta ykseyden puolesta.

Venäjä ja ekumenia

Ukrainan kriisi tulehdutti Moskovan ja oman patriarkaattimme suhteita. Suomeen tämä heijastuu muun muassa ehtoollisyhteyden ongelmina. Ekumeeninen patriarkaatti ei kuitenkaan ole ryhtynyt vastatoimiin.

Suomen ja Venäjän kirkon suhteet Vatikaaniin poikkeat historiallisista syistä suuresti toisistaan. Suomi on välttynyt konflikteilta paavin istuimen kanssa, kun taas Moskovan patriarkaatti on joutunut taistelemaan Vatikaanin valtapyrkimyksiä vastaan.

Aina 1900-luvun alkupuolelle asti Vatikaani yritti saada Moskovan patriarkaatin Rooman alamaiseksi. Keinot olivat aikansa mukaisia; kovia ja kavalia. Venäläiset puolustivat ortodoksisuutta, joskus jopa marttyyriyteen asti.

Ekumenian helppous katolisiin päin ei siis ole suomalaisten omaa ansiota. Samalla kun kiitämme Venäjää ja sen marttyyrejä uskollisuudesta, meidän täytyy muistaa, että aika on nyt toinen. Katolinen kirkko ei enää hyökkää ja painosta.

Vatikaani hylkäsi mennen maailman tavat vuosikymmeniä sitten, eikä enää yritä käännyttää tai sulauttaa ortodokseja. Siksi velvollisuutemme tässä ajassa on etsiä sovintoa katolisen kirkon kanssa pyrkien siihen, että myös idän ja lännen vuonna 1054 alkanut ero olisi tulevaisuudessa vain historiaa.

Teksti: Matti P. Pulkkinen Kuva: Mikael Stjernberg

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 8/18. Lue lehti täältä.