Elämän korkeakoulusta kirjoittajaksi

Tapaan Torsti Lehtisen Helsingissä, Hakaniemen kauppahallin kahvilassa. Se on tuttu paikka syntyperäiselle Sörkän katupojalle, kuten hän itseään kutsuu. Alueella eletty rosoinen lapsuus ja nuoruus ovat kasvattaneet kirjailijan ymmärtämään elämää ohi tämän päivän.

Arjen asiat eivät ole Lehtiselle itsestäänselvyys.

– Haluan oppia kiitollisuutta. Jo se, että minulla on lämmin vuode, johon illalla nukahtaa, on paljon. Aina ei niin ole ollut. Olisi synti jos en siitä kiittäisi.

Lehtinen kertoo nuoruuden asumisestaan Hotelli Ekissä, Viktor Ekin rahtikonteissa.

– Kömmin pakkausvillan päälle maakuupussiini. Aamulla odotin, kunnes satamavartijat tulivat potkimaan hereille.

– Olen asunut myös kerrostalojen rappukäytävissä ja urheilukenttien katosten alla – osittain tarpeesta mutta myös seikkailun halusta.

Onko vapautta vai onko se vain harhaa, halusi Lehtinen tietää. Seitsemän lapsen isä taipui kuitenkin nuoruuden villien vuosien jälkeen tekemään hyväpalkkaista työtä Nokian tietokoneiden ohjelmistoasiantuntijana.

– Veri veti kyllä koko ajan muualle, mutta en tiennyt minne. Vaivuin usein pitkinä, raskaina työpäivinä ”Jäniksen vuosi -olotilaan”.

– Kun palaverissa mietittiin taloudellis-hallinnollisia ongelmia, mieleni vihelteli jossakin Lapin kairoilla.

Lopulta Nokia jäi ja työympäristö vaihtui moninaisten polkujen kautta sairaalaksi.

– Siellä tunsin, että tämä on työtä, jonka tekemisen tarpeellisuutta ei voi kyseenalaistaa. Pääsin ihmisyyden ytimeen.

– Jos ei potilas jaksa tulla vellitonkan ääreen, minun on vietävä velli hänelle. Vainaja ei itse kävele kylmiöön, joten jonkun on hänet sinne kuljetettava.

Seurasi moninaisia töitä muun muassa tarkkailuluokan opettajana ja huumetyöntekijänä. Vasta ensimmäisen kirjan kustannussopimus pysäytti. Lopullinen elämäntehtävä oli löytynyt.

Sanoista puheiksi

Toisaalta Lehtisen kirjailijan ammattiin kuuluu enemmän puhumista kuin kirjoittamista. Se on elämän edellytys niin henkisesti kuin taloudellisestikin.

– En kestäisi yksinäistä kirjailijan elämää ilman suunsoittokeikkojani, luentojani.

Kirja syntyy aina kahdessa vaiheessa. Siinäkin auttavat tutut Kallion kulmat.

– Ensin kävelen meren rannoilla tai kaupungilla, sen sateisilla tai päivänpaisteisilla kaduilla. Siellä teen kirjoitustyön ensimmäisen vaiheen. Sitten kirjailija Lehtinen lähettää sihteeri Lehtisen työhuoneelle naputtelemaan ajatukset koneelle.

Lehtinen toimii myös kirjoittamisen, filosofian ja elokuvan kurssien ohjaajana Valamon opistossa.

– Siitä pidän ylettömästi. Saan keskustella oikeista asioista viisaiden ihmisten kanssa. Työmatka on minulle samalla pyhiinvaellus. Vältän opetuksen antamista jumalanpalvelusten kanssa yhtä aikaa.

– Olen tullut Valamosta riippuvaiseksi. Siellä hulttiopoika saa kokea rauhaa.

Rauha kangastaa matkan päässä

– En ole koskaan kaivannut kadotettua paratiisia. Uskon enemmän luvattuun maahan, vaikka en tiedä mikä ja missä se on. Vaellan autiomaassa ja mietin, onko tämä vain auringonpistoksen saaneen sekoilua, vai onko tämä pyhiinvaellusta. Viekö tämä mihinkään? Kokemus johdatuksesta on kuitenkin usein vahva.

Luvatussa maassa Lehtinen toivoo löytävänsä täydellisen vapauden, joka on tähän saakka näyttäytynyt vain haaveena.

Valamossa kirjailija kertoo saaneensa tästä aavistuksen.

– Astun palveluksen jälkeen ulos Valamon Kristuksen kirkastumisen kirkosta enkä näe itseäni. Näen vain maailman, kaikki rikkonaisuudessaan kauniit kaltaiseni ihmiset

Tästä ajatuksesta Lehtinen sanoo olevansa velkaa Ernesto Cardinalille, jonka kirja Elämme rakkaudessa on koskettanut kulkijaa syvästi.

– Tiedon avulla emme saa Jumalaa omistukseemme, vaikka hän on kaikkialla, eikä mikään ole hänen ulkopuolellaan.

– Maailma on olemassa Jumalan luovan sanan voimasta. Jumala on läsnä maailmassa, mutta samalla hän on myös jotakin aivan muuta. Emme tavoita salattua Jumalaa aistien tai ymmärryksen avulla. Meille jää vain rukous.

Lehtinen näkee kaikissa ihmisissä saman Jumalan kaipuun. Siihen perustuu lähimmäisen rakkaus, kohtalotovereiden veljeys ja sisaruus.

– Etsimme kaikki vettä, jonka juotuamme janomme sammuisi.

Ateismista luterilaisen kirkon kautta ortodoksikirkkoon löytänyt Lehtinen sanoo hetkittäin kokevansa janottomuuden rauhaa omassa kirkossaan.

Taustan taakka on kannettava

– Itseni hyväksyminen ei vieläkään ole leipälajini. Käyn välillä melkoista käsirysyä Lehtisen kanssa.

– Minulla on paljon sovitettavaa haaskattuani nuoruudessani holtittomasti elämää.

Lehtinen muistelee vierailuaan Barcelonan Sagrada Familia -kirkossa. Hiljaisuuden kappelin ovenpielen tauluun oli kaiverrettu sanat: ”Ajatusta Jumalasta ja ajatusta kuolemasta ei voi koskaan erottaa toisistaan”.

– Kerran Pariisin Montparnassen hautausmaan portilla kuolema puhutteli minua selkein sanoin ja ilmoitti, ettei minulta vaadita moraalista täydellisyyttä.

– Riittää, että teen minulle uskotut tehtävät niin hyvin kuin osaan. Se oli suuri lupaus armosta.

Kallion kundillekin Jumala ojentaa kätensä.

– Kun kierrän maata luennoijana, en mene minnekään rukoilematta. En kuitenkaan katso velvollisuudekseni toimia onnen kauppiaana. Kerron vain, mikä minun elämässäni on totta.

– En ole kyllä jäänyt kovin vähälle. Olen saanut elää.

Teksti: Mari Vainio Kuva: Laura Karlin

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 8/15.