Helena Kupari: ”Suhtaudun nöyrästi ortodoksisen perinteen rikkauteen”

Lukioikäisenä Helena Kupari ei tiennyt, että oppiaine nimeltä uskontotiede on olemassa. Hän oli kiinnostunut historiasta, erityisesti antiikin uskonnoista ja Euroopan esikristillisistä uskonnoista. Aluksi hän päätyi kuitenkin lukemaan luonnontieteitä, fysiikkaa ja matematiikkaa yliopistoon.

– Olin myös kiinnostunut tähtitieteestä. Sitten löysin opinto-oppaasta uskontotieteen, joka alkoi kiehtoa. Se johtui varmasti kiinnostuksestani menneisyyteen, sanoo Kupari kotisohvallaan Keravalla.

Kupari tutki viisi vuotta sitten valmistuneessa väitöskirjassaan siirtokarjalaisten naisortodoksien elämänmittaista uskonnollisuutta. Ortodoksisuus valikoitui kiinnostuksen kohteeksi Venäjän tutkimuksen myötä. Itä-Eurooppa tuntui Kuparista kiehtovalta alueelta, ja hän luki pitkän sivuaineen Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksesta.

Kun Kupari valitsi graduaihettaan, hän päätyi siihen, että ortodoksisuutta voi tutkia Suomenkin kontekstissa.

– Sille tielle jäin. En ole ortodoksi, eikä suvussa ole ortodoksisuutta. Täällä Keravallakaan ortodoksisuus ei juuri ole läsnä. Suhteeni ortodoksisuuteen on arvostava, mutta ammatillinen.

Omaa tunnetta vastaan ei voi mennä

Kuparin mukaan ortodoksisuudessa on paljon hienoja piirteitä, ja tutkimuksen myötä hän on pystynyt eläytymään moniin haastateltavien esille tuomiin asioihin. Kuparin henkilökohtaisessa elämässä ortodoksisuus tai mikään muukaan uskonto ei ole läsnä. Hän on aikoinaan eronnut luterilaisesta kirkosta ja määrittelee itsensä uskonnottomaksi.

Samalla Kupari sanoo, ettei uskonnollinen vakaumus ole vähemmän oikea kuin tieteellinen tai maallinen maailmankuva. Hän ajattelee henkilökohtaisesti niin, että ihmisen on seurattava omaa kokemustaan ja omaa totuuttaan. Sen takia Kupari ei kuulu kirkkoon.

– Omaa tunnetta vastaan ei voi mennä ja koska minulla on tunne, ettei ole mitään korkeampaa todellisuutta, se toimii asemoitumiseni taustalla. Tilanteesta riippuu, milloin koen, että nykytila on riittävä, ja milloin koen haikeutta omasta tarkkailijan asemastani, siitä, ettei ole yhteisöä, johon voisi kiinnittyä.

Tutkijalle mikään asemoituminen ei ole ongelmaton. Kupari toteaa, että ainut mitä voi tehdä, on pyrkiä tunnistamaan ja tiedostamaan, mitä oma maailmankuva ja tausta ohjaa näkemään, ja mille taas voi sokeutua ja mitkä asiat voivat jäädä varjoon.

Nykyajan uskonnollisuus on aiempaa monimuotoisempaa. Ihmisille annetaan tilaa tehdä valintoja itse. Yleinen kehityskulku Pohjois-Euroopassa on, että sitoutuminen uskonnollisiin instituutioihin heikkenee, ja se näkyy myös erotilastoissa. Kupari huomauttaa, että Suomesta puhuttaessa asiassa on kuitenkin suurta maantieteellistä vaihtelua.

– Ehkä lähtökohtana on, että uskonnollisuus ei ole enää jotain itsestään selvästi suvulta perintönä saatua, vaan se valitaan ja rakennetaan itse. Uskonnollisuus voi toteutua myös instituutioiden ulkopuolella tänä päivänä. Kirkoilla on aiempaa vähemmän sananvaltaa siihen, mitä ihmiset ajattelevat ja tekevät.

Helena Kuparia kiinnostaa se, mitä ihmiset ammentavat ortodoksisuudesta elämäänsä.

Tutkimuksen kohteena ortodoksit

Vaikka Kupari on pitkään tutkinut ortodokseja, hän ei pidä itseään ortodoksisuuden asiantuntijana. Hänen mukaansa hänen antinsa uskontotieteilijänä on tarkastella sitä, millä tavalla uskonnollisuus ja erityisesti ortodoksisuus nykysuomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa asettuvat osaksi ihmisten elämää.

– Suhtaudun nöyrästi ortodoksisen perinteen rikkauteen. Ensisijaisesti tutkin ihmisiä, jotka ovat vakaumukseltaan ortodokseja, en niinkään ortodoksisuutta tai ortodoksista kirkkoa. Minua kiinnostaa se, miten ihmiset omassa elämässään tulkitsevat ortodoksisuutta ja mitä he siitä ammentavat.

Nyt Kupari tutkii kulttuurialojen ihmisten ortodoksiseen kirkkoon liittymisiä. Hän haastatteli viime talvena 29 ihmistä ja valtaosa viime keväästä kului litterointiin ja aineiston työstämiseen. Kaikki haastatellut olivat aikuisiällä ortodoksiseen kirkkoon liittyneitä. Kupari on juuri aloittamassa systemaattisempaa analyysia ja päättämässä analyysin fokusta.

Kupari toivoo, että kolmen tai neljän vuoden kuluttua hän on saanut keskeisimmät tulokset julki. Hän pitää tärkeänä, että tulokset julkaistaan myös suomeksi ja yleistajuisesti. Kupari toivoo, että pääsee käsittelemään ja ymmärtämään kysymyksiä siitä, mitä ortodoksisuus voi nykyihmiselle antaa elämään ja minkä vuoksi se näyttäytyy mielekkäänä valintana.

Häntä kiinnostaa myös se, mitä ortodoksisuuteen kohdistuva kiinnostus kertoo suomalaisesta uskonnollisesta kentästä laajemmin.

– Selkeästi kiinnostusta on ollut ja jotenkin se on yhteydessä siihen, miten kulttuuri ja uskonnollisuus ylipäänsä on muuttunut ja monipuolistunut, ja miten sieltä haetaan eri asioita kuin ennen.

Liittyjiä puhuttelevat ortodoksisuudessa monenlaiset asiat. Kupari nostaa esille jumalanpalveluselämän ja sen rukouksellisuuden. Tärkeäksi koettiin myös kirkon pysyvyys, joka tuo kokemuksen jatkuvuudesta ja maailmanlaajuisuudesta. Puhuttelevaa oli myös se, että ortodoksisuus on vahvasti kytköksissä arkielämään ja sitä on helppo tuoda osaksi arkea.

Vaikka liittyjät pitivät pysyvyyttä tärkeänä, he kokivat toisaalta, ettei omia arvoja tarvitse ahtaa raameihin, vaan ortodoksisuudessa on tilaa myös omille pohdinnoille.

– Ei ole mitään valmista, lopullista sabluunaa. Liittyjiä puhutteli myös mysteeriulottuvuus, se, ettei kaikkia asioita yritetä rationalisoida ja hyväksytään se, että on paljon asioita, joita ei voi ymmärtää.

Ortodoksiseen kirkkoon liittyy kaikenlaisia ihmisiä eri ammattikunnista. Kupari ei usko, että kulttuuriväki on joukossa erityisen yliedustettuna. Hän arvelee ortodoksisuuden puhuttelevan joitakin kulttuurialojen ihmisiä sen takia, että se asettuu sopivan etäisyyden päähän valtakulttuurista ja valtauskonnosta.

Hän nostaa esiin historiallisen perspektiivin ja jatkuvuuden kokemuksen. Aikalaiskulttuuri on kiinni maallisen maailman realiteeteissa ja rakenteissa koko ajan eläen ja muuttuen. Kulttuurialojen ihmiset ovat ammattinsa puolesta tottuneet suhtautumaan kriittisesti, tulkitsemaan ja kyseenalaistamaan.

– Ortodoksisuus tarjoaa vaihtoehdon ja kokemuksen siitä, että voidaan olla vähän irti tästä ajasta. Haastatelluilla ei kuitenkaan ollut harhaluuloja, että ortodoksinen kulttuuri olisi täysin monoliittinen. Kyllähän sekin jollain lailla elää ajan mukana.

Kupari kertoo, että haastatteluista kävi ilmi myös sellaisia ortodoksiseen kirkkoon liittyviä asioita, jotka aiheuttivat ristiriitaisia tuntemuksia haastatelluissa. Moni murehti kirkon riitaisuutta ja oikeudenkäyntejä. Esille nousi myös naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema.

Haastatellut pitivät tärkeänä, että ihmiset kohdataan kirkossa rakkaudellisesti ja pastoraalisesti, eikä tuomiten.

– Kaikkein eniten nousi esille kirkon hallinto. Aika moni epäili, että kansankirkot saattavat menettää erityisasemansa tulevaisuudessa. Toisaalta jotkut pitivät sitä tervehdyttävänä asiana kirkolle, sillä silloin jouduttaisiin esittämään kysymyksiä siitä, mikä on olennaista kirkkoinstituutiossa.

Vaeltamassa pyhiin

Muutama vuosi sitten Helena Kupari oli mukana professori Elina Vuolan tutkimushankkeessa, jossa yhtenä tutkimuksen kohteena olivat pyhiinvaellukset ja ristisaatot. Hankkeen ja Hanna Hentisen valokuvien pohjalta Vuola ja ristisaattoja pitkään kuvannut Hentinen ideoivat Vaellus pyhiin -kirjan, joka ilmestyi vuonna 2018. Kupari oli yksi kirjan kirjoittajista.

– Kirjaan kirjoittaminen oli luontevaa, koska olen tutkinut karjalaista ortodoksisuutta. Se oli harvinainen ja tärkeä kokemus, koska pääsin kirjoittamaan jotakin yleistajuista ja suurelle yleisölle kohdistettua tekstiä.

Hankkeen myötä Kupari osallistui ristisaatoille ja pyhiinvaelluksiin. Yhteisöllisyys ja historian läsnäolo tekivät tutkijaan vaikutuksen, ja kalmistoissa toimitetut litaniat olivat koskettavia. Mieleen on jäänyt erityisesti Pyhän Trifonin pyhiinvaelluksen yhteydessä Norjan Neidenissä vanhalla kolttien hautausmaalla toimitettu panihida.

Hautausmaalta kaivettiin 1900-luvun alussa kolttien luita, jotka vietiin Osloon tutkittavaksi. Luut palautettiin vasta muutama vuosi sitten.

– Se oli koskettavaa silläkin tavalla, että siihen kytkeytyivät tiedemaailman kolttakansalle tekemät vääryydet. Siinä huomasi sen, kuinka tärkeää on se työ, jota kirkko tekee kolttien parissa. Erityisesti se, että voidaan tarjota rituaalin kehys, voidaan muistaa ja kunnioittaa, ja korjata vanhoja vääryyksiä.

Teksti ja kuvat: Saara Kallio

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 6/20.