Isä Konstantin Strekachev: ”Kristuksen lauman paimenena papilla on tehtävässään suuri vastuu”

Haastattelupäivänä merikaupunki Kotka kylpee helteessä. Keskusta on hiljainen, raukean rauhallinen.

Isä Konstantin Strekachev tekee työtä seurakuntasalin viereisessä toimistossa. Työtä on paljon. Tuhannen hengen seurakunnassa on kesälläkin monia toimituksia. Välillä täytyy löytää aikaa myös paperitöille. Kunnes toimittaja tulee ja keskeyttää.

Kävelemme yhdessä kohti vanhaa, 1799–1801 rakennettua Pyhän Nikolaok­sen kirkkoa. Sitä ympäröivässä puistossa ihmiset nauttivat kesän auringosta. Vanhus istahtaa puiston penkille, lapset kirmaavat ympärillä. Nuorisojoukko on kokoontunut nurmikolle. Ihmiset elävät elämäänsä.

Isä Konstantinin elämä on asettunut tammikuusta lähtien Kotkaan. Papin työ on hänelle Jumalan kutsumus, jolle hän pyhittää koko elämänsä.

– Kristuksen lauman paimenena papilla on tehtävässään suuri vastuu. Palvellessaan Jumalaa ja ihmisiä, pappi on kutsuttu olemaan apostoli Paavalin sanoin esimerkkinä uskovaisille puheissa, elämäntavoissa, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa.

Isä Konstantin kertoo iloitsevansa uudesta tehtävästään. Pyhälle Nikolaokselle pyhitetty kirkko on suuri ilonaihe ja elämän hengellinen vahvistaja.

– Tämä on vanha ja kaunis kirkko, jonka seinien sisäpuolella voi tuntea, kuinka monet oikeauskoiset sukupolvet ovat rukoilleet ikivanhojen holvien suojissa.

Jumalan osoittama polku

Matka Kotkaan, ortodoksiseen kirkkoon ja sen paimeneksi on ollut isä Konstantin Strekacheville koskettava. Hän syntyi Venäjän Karjalassa Petroskoissa vuonna 1974. Ortodoksisuus ei ollut osa lapsuudenperheen elämää.

Jo nuorena hän alkoi kuitenkin pohtia elämän syviä kysymyksiä. Mikä on elämän tarkoitus? Mitä tarkoittaa olla ihminen? Entä kuolema, mitä sen äärellä pitäisi ajatella?

Raamatun Uusi Testamentti antoi vastauksia nuorelle ihmiselle.

– Vuonna 1990 otin vastaan kasteen Petroskoin Herran ristin ylentämisen katedraalissa.

Jumalanpalvelukset tulivat osaksi elämää, ja piispan siunauksella nuori mies toimi palveluksissa aluksi ponomarina ja sitten ipodiakonina.

–  Vuonna 1992 pääsin opiskelemaan Pietarin hengelliseen seminaariin ja neljässä vuodessa sain opintoni onnellisesti päätökseen.

Avioliittoon vihkimisen jälkeen isä Konstantin vihittiin diakoniksi ja viiden kuukauden päästä papiksi.

– Olen siis toiminut pappina jo 25 vuotta.

Petroskoissa isä Konstantin nimitettiin hiippakunnan terveys- ja diakoniapalveluyhteistyöstä vastaavan osaston johtajaksi.

– Osastossa työskentelyni aikana avasin Petroskoin synnytyslaitoksiin ja sairaaloihin viisi rukoushuonetta ja vastasin potilaiden ja terveydenhoitohenkilöstön sielunhoidosta.

– Osallistuin myös terveydenhuollon konferensseihin ja järjestin seminaareja, joiden aiheina olivat muun muassa kirkon diakoniatyö, kristillisyys suhteessa ihmisten terveyteen ja ympäristönsuojeluun.

Vuonna 2008 isä Konstantin aloitti työn Arkangelin ja Holmogorin hiippakunnassa.

Siellä hän toimi paikallisen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon kirkkoherrana ja Arkangelin hiippakunnan nuorisoasioiden osaston johtajana.

Suomeen hän tuli neljä vuotta myöhemmin opiskelemaan teologiaa Itä- Suomen yliopistoon ja valmistui vuonna 2019 teologian maisteriksi. Opiskelujen aikana hän toimi pappina useissa kirkkomme seurakunnista.

Yhdessä eteenpäin

– Koska olen venäjänkielinen pappi, minut valittiin palvelemaan muitten tehtävieni lisäksi erityisesti venäjänkielisiä seurakuntalaisia Kotkan ja Loviisan alueella ja Kouvolan ja Haminan kirkoissa.

Työ monissa Suomen seurakunnissa on auttanut isä Konstantinia näkemään ja ymmärtämään venäjänkielisten seurakuntalaisten asemaa kirkossamme. Asettuminen vieraaseen maahan, uuteen kulttuuriin ilman suomen kielen taitoa, on aina vaativaa ja raskasta. Kirkon tuki tässä kuormittavassa tilanteessa on erityisen tärkeää.

– Kirkossa ihmiset rukoilevat yhdessä, tulevat osallisiksi kirkon mysteereistä, tutustuvat toisiinsa ja muodostavat elämää jakavan yhteisön sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat heille henkisesti läheisiä.

Monissa seurakunnissa toimitetaan palveluksia kirkkoslaaviksi, jotta venäjänkielisten seurakuntalaisten olisi helpompi osallistua jumalanpalveluselämään.

– Uskon, että vähitellen kokemusten karttuessa ja jumalanpalvelusten tullessa paremmin tutuiksi, kielimuuri madaltuu ja venäjänkieliset seurakuntalaiset osallistuvat aktiivisesti myös suomenkielisiin jumalanpalveluksiin.

Joensuun seurakunnassa työskennellessään isä Konstantin järjesti Raamattu-kursseja, joilla hän auttoi venäjänkielisiä seurakuntalaisia ymmärtämään paremmin Raamatun tekstejä tarkastellen niitä ortodoksisten kirkkoisien luoman perinteen mukaisesti.

Isä Konstantin kiittää myös Valamon kansanopistoa laadukkaasta kurssitoiminnasta.

– Olen itse ohjannut siellä muutaman kurssin ja saanut kurssilaisilta aina positiivista palautetta.

Tärkeitä ovat myös kirkon traditiosta kertovat, venäjänkielistä materiaalia sisältävät nettisivut, sosiaalinen media ja kirkolliset julkaisut. Isä Konstantin kirjoitti kahdeksan vuotta kiitettyä venäjänkielistä kolumnia PSHV:n Aamun Koittoon.

Kotkan seurakunnan paimenen mielestä on tärkeää, että seurakunnan toiminta houkuttelee kaikkia yhteisiin projekteihin ja palvelee seurakuntalaisten henkistä yhteenkuuluvuutta kirkkoyhteisössä.

– Kun ihmiset kokevat, että kirkkomme pitää jäsenistään pysyvästi huolta kansallisuudesta tai äidinkielestä riippumatta, he osallistuvat innokkaammin ja aktiivisesti sen elämään.

Huolenpitoa yhtä kaikki. Tämän saimme aistia myös isä Konstantinin kanssa astues­samme lyhyen aurinkoisen kävelymatkan jälkeen kaupungin kuumuudesta Pyhän Nikolaoksen kirkon viileyteen. Muutaman seurakuntalaisen vastaanotto oli lämmin, ja juttuseuraa löytyi heti. Arjen asiat, elämän ilot ja surut jaetaan yhdessä.

– Jokaiselle papille todellisen onnen tunteen tuo kokemus yhteydestä Jumalaan ja laumaansa, luottamuksellinen ja elävä kanssakäyminen ihmisten kanssa. Se on mystinen kokemus Jumalan armon toiminnasta, armosta, joka elää kirkossa ja joka lujittaa pappia itseään ja hänen seurakuntalaisiaan.

Teksti ja kuva: Mari Vainio

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 5/21.