Jumalan armo riittää jokaiselle päivälle

Aamulla ensimmäistä kahvikupillista juodessa tulivat kyyneleet. Itkin yhtä aikaa harmista ja onnellisuudesta. Voiko niin tehdä, itkeä kahta vastakkaiselta tuntuvaa asiaa yhtä aikaa?

Ilmeisesti voi.

Ehkä se on vähän samaa kuin ennen esiintymistä: pelottaa ja kiehtoo yhtä aikaa.

Minua harmitti se, että olin taas kerran nähnyt painajaisia, jotka liittyivät syömiseen. Valveilla hyväksyn hyvin sen, etten voi syödä kiinteää ruokaa, mutta yöllä syömispeikko puskee uniin.

Onnen tunteen toi se, että olin kotona, rauhassa. Vaimo istui omassa tuolissaan juoden aamukahviaan. Tunsin viiltävää onnea hänestä, lapsista, lapsenlapsista, ystävistä ja kaikista hyvistä ihmisistä ympärilläni. Siitä, että Luoja on sittenkin pitänyt huolta.

Ruoka ja syöminen ovat tärkeitä asioita ortodoksisessa kirkossa. Yllättävän tärkeitä ja jopa hämmentäviä henkilöille, jotka liittyvät kirkkoon aikuisiällä. Miksi kirkko kiinnittää niin paljon huomiota syömiseen?

Aina sanotaan, ettei ruualla ja siitä pidättäytymisellä ole merkitystä, vain suusta tuleva on merkityksellistä. Se on lohdullista, mutta valitettavasti se ei ole aina totta. Sen takaa pilkistää osin tietoisuus, ettemme ole täydellisiä vaan hyväksymme pienen vilpistelyn tässä asiassa.

Mistä syntiinlankeemus lähti? Ruuasta, yhdestä omenasta. Koko paratiisimainen olomme kaatui siihen, meidät tuomittiin kärsimykseen, kuolemaan, vaivaan, tuskaan ja sairauksiin.

Tietysti siinä oli ruuan lisäksi kyse myös tottelevaisuudesta ja luottamuksesta.

On myös niin ettei pitäisi niellä purematta käärmeen puheita. Käärmettä voisi verrata nykyajan puhelinmyyjiin, jotka kertovat asiakkailleen jotain paikkansa pitämätöntä. ”Sellaisella asialla vaan tässä lähestyn, ettei näihin Jumalan juttuihin kannata aina uskoa”, taisi käärmekin maanitella jo muinoin.

”Kannattaa ainakin kokeilla tätä meidän hedelmää, se ei maksa mitään. Sittenhän sitä voi itse arvioida, onko se hyvä.”

Aadam oli hyväuskoinen, muttei paha. Hänellä ei ehkä ollut kaikkea tietoa siitä, mitä omenan syömisestä eli uskottomuudesta seuraa. Hän oli hyvää tarkoittava, utelias ja tottelematon. Ei ehkä kuitenkaan suuri rikollinen.

Aivan kuten nuoret, jotka ottavat sen ensimmäisen humalan tai nielaisevat ensimmäiset pillerit, vetävät ensimmäisen viivan. Eivät hekään ole rikollisia tai pahoja, he ovat uteliaita ja lapsellisia. He eivät tiedä, että aineeseen jää kiinni helposti. Rikollisia heistä (tai osasta) tulee paljon myöhemmin, kun kaikki pyörii aineiden ympärillä. Oma käyttö on rahoitettava jollain. He astuvat todelliseen helvettiin.

Ruumiin ja tajunnan nautintoja hakeva nykyihminen uhkaa upota koko ajan riippuvuuksien helvettiin. Tai kyllä niitä riippuvuuksia oli ennenkin. Tämä tulee esiin Paavalin kirjeessä roomalaisille:

”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, miten en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta.

Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki.” (Room. 7:18-25)

Tekstistä ei paljastu, millaisen riippuvuuden vanki Pietari oli. Ilmeisesti se oli kiduttava ja vaikea asia, koska hän vaivautui kirjoittamaan siitä noinkin voimakkaasti.

Tämän ajan ihmiset ovat riippuvaisia alkoholista, huumeista tai lääkkeistä. Olemme luoneet riippuvuuden myös työhön, urheiluun, menestykseen, jaksamiseen, auttamiseen, miellyttämiseen, läheisyyden kaipuuseen, rakkauden etsimiseen. Puhumattakaan nyt sitten aineista kuten kahvista ja suklaasta.

Joskus tulee mieleen, että ennen paastoa pitäisi olla myös sokerista luopumisen viikko.

Monilla vapaa-ajan ”nautinnoillakin” on riippuvainen luonne: pelaamme iltaisin ”vain vähän aikaa”, katsomme televisiosta tai suoratoistosta ”vain yhden elokuvan illassa.”

Minäkin olen pahasti koukussa eli olen riippuvainen Jumalasta, läheisistä, lääketieteen saavutuksista, kahvista, kirjoista, tietokoneestani ja monista muista asioista.

Markkinat, lehdet ja televisiokanavat pursuavat ohjeita, miten riippuvuuksista pääsee eroon. Kännykän käytöstä voi pitää päiväkirjaa, ruoka-annoksensa ja viinin määrän voi mitata. Seksistä riippuvaisille on omat ryhmänsä.

Joistain riippuvuuksista voi todella päästä irti itsekurilla tai paastolla, mutta vaikeiden riippuvuuksien tullessa on mentävä polvilleen, tunnustettava oma voimattomuutensa. Tällöin voi lopettaa oman järkeilyn ja pallottelun, luovuttaa ehdoitta riippuvuuteensa, koska ei ole muuta vaihtoehtoa.

Mutta miksi riippuvuuksista on vaikea päästä irti?

Siksi, että me tahdomme olla jumalia omassa elämässämme. Me haluamme korvata Jumalan tahdon omalla tahdollamme.

Hengelliseltä kannalta monet riippuvuudet ovatkin syvälle käyvää epäjumalien palvontaa.

Me annamme riippuvuuden syödä aikamme ja energiamme sen sijaan, että antaisimme sen vaikkapa rakkaimmille ihmisille. Monet riippuvaisuuksista toipuneet sanovat, etteivät he ymmärrä, miten he saattoivat toimia niin hölmösti tai tuhoisasti ennen kuin havahtuivat.

Onnistumiseen vaaditaan luovuttamisen lisäksi vielä yksi tärkeä tekijä: armo. Kaikki vakavista riippuvuuksista selvinneet ovat valmiita myöntämään tämän todeksi. Armon kosketus, läsnäolo on aivan ratkaisevaa.

Kaikki eivät nimitä sitä armoksi vaan ”korkeammaksi voimaksi”, ”johdatukseksi”, ”tutuiksi”, ”kavereiden avuksi” tai muuksi sijaistekijäksi. Se johtuu usein siitä, että ”uskoon tuleminen” pelottaa tai sen epäillään aiheuttavan lähipiirissä naureskelua tai jopa syrjintää. Mutta parempi sekin kuin menehtyä omaan itsenäisyyteensä ja riippuvuuteensa.

Armo meillä on jo nyt kaikilla, ei tarvitse kuin hyväksyä ja tunnustaa sen läsnäolo ja vaikutus. Jumalan armo riittää jokaiselle päivälle, jokaiselle ihmiselle, sillä se on ehtymätön energialähde.

Entä ne aamuisen ilon ja pelon kyyneleet?

Liturgisissa teksteissä toivo ja pelko ovat usein yhtä aikaa läsnä. ”Jumalan pelossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää”, kehottaa diakoni ennen ehtoollista.

Jos ja kun haluan seistä aidosti Jumalan edessä, jakaa ja ottaa vastaan Pyhän hengen lahjat, minun tuleekin tuntea iloa ja pelkoa. Tällöin, kuten myös aamulla, läsnä ovat ilon ja pelon tunteet ja kyyneleet.

Samalla kun olen pelkäävä ihminen Jumalan edessä, olen myös toivova ja uskova isä, puoliso ja seurakuntalainen, joka elää armon varassa ja siitä riippuvaisena.

Teksti: Heikki Korhonen Kuva: Stig Alenäs / Alamy Stock Photo

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 2/20.