Kaikki lähtee läsnäolosta

Georgij Babitzinille ortodoksinen kirkko on luonnollinen osa elämää, laulu oma lahja ympäröivälle maailmalle.

Laulaja, keraamikko Georgij ”Ykä” Babitzinin ensimmäinen muistikuva kirkosta asettuu Uspenskin katedraaliin.

– Istun siinä parin vuoden vanhana isäni hartioilla jumalanpalveluksen aikana ja katson ylös suureen, tähtien täyttämään kupoliin. Kun en nähnyt kuoroa, luulin enkelien laulavan, muistelee Babitzin.

Ortodoksinen kirkko merkitsee Babitzinille paljon. Yhteys kirkkoon on syntynyt oman venäläisen upseeriperheen kautta.

– Isovanhempani olivat Pietarista, mutta tekivät työtä Suomessa ja sitä kautta jäivät tänne.

– Äitini syntyi Venäjän vallankumouksen kynnyksellä 1917 Uudellakirkolla, Halilan kylässä juuri kun raja sulkeutui. Näin hän syntyi suoraan Suomen kansalaiseksi. Isäni oli kapinan syttyessä 3-vuotias.

Molemmille vanhemmille syntyi kuin luonnostaan sekä venäläinen että karjalainen identiteetti. Myöhemmin, sodan jälkeen tapahtuneen Karjalan menetyksen myötä Georgij’n lapsuudenperhe asettui Helsinkiin.

– Näin koen itseni venäläiseksi, karjalaiseksi jos myös stadilaiseksi, sanoo Babitzin.

– Perhettäni ympäröineet ystävät olivat pääosin karjalaisia, samoin kirkon kanssa karjalaisuus kulki käsi kädessä.

Laulun lahja

Kirkko oli luontevasti läsnä lapsuuden elämässä.

– Suuntasimme koko perhe joka ikinen sunnuntaiaamu Uspenskin katedraalin liturgiaan. Pikkupoikana toimin usein ponomarina, myöhemmin lauloin kirkkokuorossa poikasopraanoa.

Laulu onkin ollut koko Babitzinin perheen yhteinen lahja Suomen kansalle. Babitzinin vanhemmat sisarukset ovat tunnettuja kevyen musiikin puolelta, hän itse on keskittynyt klassiseen musiikkiin.

– Olen käynyt vuosia muun muassa Veijo Varpion laulutunneilla.

Klassinen musiikki on Babitzinille pyhä asia. Se on hänen mukaansa taidemuodoista ainoa, jossa kosketus on suorastaan mystinen esittäjän ja kuulijan välillä.

Tärkeintä on hallita instrumenttinsa, joka laulajalla on koko keho.

– Oikeastaan vaikein, pelottavin asia esiintyjälle onkin oman sydämen avaaminen kuulijoille. Sitä ei ihminen usein tee. Silloin kun hallitset instrumenttisi, voit keskittyä vain tulkitsemaan tunteesi. Siitä tulee esiintyjälle syvä flow-tila.

Babitzin pohtii nöyrästi yleisön reaktioita, joissa voi vaihdella niin nautinnollinen, kasvot täyttävä hymyn väre kuin sydäntä koskettava kyynelvirtakin. Ne kertovat syvästä laulajan luomasta yhteydestä kuulijoiden kanssa.

Lauluääni on Babitzinille Jumalan lahja, josta on pidettävä huolta ja jota tulee jatkuvasti kouluttaa.

– Laulan päivittäin ja viikoittain käyn laulamassa säestäjän kanssa.

Giuseppe Verdi on Georgij Babitzinin ehdoton lempisäveltäjä.

– Verdillä kaiken ydin on tekstissä. Hän ajatteli teoksissaan laulajaa.

Pjotr Tšaikovskin ja Sergei Rahmaninovin romanssit sekä Modest Musorgskin oopperat ovat Babitzinille myös rakkaita.

Ihmisestä ja kirkosta

Venäläisyys on rakas perintö, josta kumpuaa tärkeä osa Babitzinin identiteettiä. Usein tämä laulaja laulaakin äidinkielellään venäjällä.

– Vaikka olenkin suomalaisten musiikista tuntema Babitzin, katson, että enemmän minuun on vaikuttanut venäläinen upseeritausta, johon tärkeän roolinsa antoi vahva isähahmo.

Babitzin naurahtaa, että isää kutsuttiin kenraaliksi.

– Nuoret sällit hajaantuivat Maunulassa äkkiä, kun pieni, mutta voimakasääninen ukko tuli keskelle nuorisojoukkoa.

Joskus se oli tarpeen. Niin kuin moni venäläisen taustan ja nimen omaava ihminen, on Babitzinkin saanut kokea ryssävihaa.

– Siinä oppi pitämään puolensa. Jos omat keinot eivät riittäneet, tuli systeri avuksi.

Tänä päivänä venäläisyys on rikkaus, jota Babitzin vaalii muun muassa käyttämällä aktiivisesti kieltä ja kuulumalla venäläisten aatelisyhdistykseen, sukututkimusseuraan.

Myös kirkko on tuonut valtavasti sisältöä elämään. Se on ollut aina läsnä myös Babitzinin työelämässä.

– Parikymppisenä olin kolme vuotta Hietaniemen hautausmaalla apulaisvahtimestarina. Se opetti tervettä suhtautumista elämään ja kuolemaan.

Kuolema ja hautaus ovat olleet osa Babitzinin työelämää myös sen jälkeen. Hän suunnittelee ja valmistaa käsin vaimonsa kanssa hautauurnia.

– Kirkko ei ole vain uskonto, se on myös oma arvokas kulttuurinsa, jonka arvo näkyy myös hautauksissamme.

Ortodoksisuutta Babitzin kuvaa vapauden uskonnoksi, mutta myös syvästi toivon ja armon uskonnoksi. Kirkko on luonnollinen osa elämää. Kirkkoon kuuluu koko perhe.

– Jotta olisimme ortodoksinen perhe, jotta voimme kasvattaa nyt jo aikuiset lapsemme ortodokseiksi, on myös luterilaisen taustan omaava vaimoni liittynyt ortodoksiseen kirkkoon.

Babitzinin mielestä he eivät tyrkkineet jälkikasvuaan ortodokseiksi. Lapset vain kasvoivat luonnollisesti elämän myötä tähän uskontoon.

– Sitä uskonnon mielestäni pitääkin olla. Luonnollinen, ei mikään ylikorostettu osa elämää.

Sitä oma traditiomme Babitzinin mielestä paljolti onkin. Ortodoksisessa kirkossa ei uhota tai uhitella. Jokainen kasvaa kirkon elämään omassa tahdissaan, omalla tavallaan.

Näkökulmia nykypäivään

Uskaltaa tämä mies vanhoja perinteitä kolistellakin. Hän kaipaa kirkkoomme lisää rohkeutta, näkökulmia tämän päivän elämään.

– Kirkon pitäisi mielestäni selkeästi kertoa mielipiteensä ajankohtaisiin asioihin. Olemme kuitenkin vähemmistökirkko tässä maassa. Ihmisille pitäisi antaa ”aseet” taistella asioita vastaan oman tradition kautta. Tradition pitää ymmärtää myös nykypäivää. Keskustelua ei pitäisi lakaista maton alle, ajattelee vastavoima siitä mitä tahansa, jyrisee Babitzin.

Viime kädessä kirkko on Georgij Babitzinille suuri rauhan sija.

– Nuorena mietin uskonnon suhdetta elämääni ja sitä, kuinka idealistisesti kristityn pitäisi elää. Isäni sanoi silloin, että munkit ja nunnat elävät luostareissa niin hyvin tradition mukaan kuin mahdollista. Meidän muiden syntisten täällä ihmisten keskellä täytyy vain luovia ja lutviutua, yrittää tehdä parhaansa tämän yhteiskunnan keskellä.

– On siis oltava itselleen armollinen ja annettava maailmalle oma lahjansa, pohtii Babitzin.

Vaikka se tässä hetkessä kajahtava, omasta sielusta kumpuava laulun lahja. Iloksi itselle ja muille.

Teksti ja kuva: Mari Vainio

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Ortodoksiviestissä 3/18. Lehden löydät täältä