Kersti Juva: ”Koen, että Jumalan lahja minulle on kääntäminen.”

Kersti Juva ottaa vastaan kotonaan Helsingin Katajanokalla. Katse kiinnittyy ulko-ovesta astuttaessa kauniiseen ikoniin vastapäisellä seinällä.

– Pyhä Anna, taivaallinen esirukoilijani, sanoo Juva ja vilkaisee ikonia lämpimästi.

Kersti Juva täytti tänä syksynä 70 vuotta ja takana on mittava, lähes 50 vuoden ura englanninkielisen kirjallisuuden suomentajana. Hän on tehnyt käännöksiä vuodesta 1972, jolloin työpöydälle mätkähti fantasiaromaanitrilogia Taru sormusten herrasta. Sitä ennen Juva oli ehtinyt innostua kääntämisestä kaunokirjallisuuden suomentamiskursseilla, joilta hän ei omien sanojensa mukaan lähtenyt kulumallakaan.

Kutsumus löytyy varhain

Kirjailija Eila Pennasen kursseilla Juvalle valkeni, että kääntäminen on hänen alansa. Hän ei ole koskaan tehnyt työkseen mitään muuta. Tolkienin romaanitrilogia oli Juvan ensimmäinen käännöstyö. Sitä edelsi keskustelu ravintola Kuparipannussa, jossa Pennanen tuskaili työpöydälleen päätynyttä trilogiaa.

– Alun perin Eila Pennasen piti kääntää Taru sormusten herrasta, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Se oli 70-luvun alkua, eikä kummallakaan ollut oikein käsitystä, millainen teos on kyseessä. Sanoin Eilalle, että tehdään niin, että minä käännän ja hän korjaa. Olin 23-vuotias. Eihän sen ikäistä pelota mikään.

Niinpä Juva käänsi ja Pennanen tarkisti käännökset. Trilogian kolmannen ja viimeisen osan, Kuninkaan paluun, Juva käänsi täysin itsenäisesti. Juvan kyvyt noteerattiin, ja Kuninkaan paluu toi muassaan kääntämisen valtionpalkinnon. Hän on kiitollinen siitä, että löysi oman tehtävänsä ja kutsumuksensa jo varhain.

– Koen, että Jumalan lahja minulle on kääntäminen. Olisi väärin, jos en käyttäisi sitä lahjaa.

Kääntäjällä pitää Juvan mukaan olla ymmärtämisen ja sanomisen lahja. Hyvä käännös on taidetta ja vastaa elämyksellisesti alkutekstiään. Kääntäjän on ymmärrettävä alkuteksti myös tunteiden tasolla, jotta voi välittää teoksen lukijakunnalle ja tulla iholle tekstin kanssa.

Suurin ongelma kääntäjän työssä on toimeentulo. Juva kertoo, että alalta jää ihmisiä jatkuvasti pois kiireen, epävarmuuden ja huonon palkkauksen takia. Vaarana onkin, että kääntämisestä tulee niin sanottu läpikulkuammatti ja käännösten taso laskee. Kääntämään opitaan ennen kaikkea kokemuksen kautta.

– Jotta pääsisi ollenkaan järkeville ansioille, työtä joutuu tekemään nopeammin kuin haluaisi. Silloin jälki ei ole niin hyvää kuin se voisi olla. Pääsin niin varhain käsiksi niin hyviin kirjoihin, että se on ollut minulle onnenkantamoinen. En myös olisi voinut kuvitellakaan tekeväni tällaista uraa ilman apurahoja.

Suomen kieltä pitää vaalia

Juva varjelee suomen kieltä, instrumenttiaan, tarkoin vierailta vaikutteilta. Englannissa vuosia asunut Juva on aina pitänyt tarkan huolen siitä, että viettää useita kuukausia Suomessa.

Suomen kielen vaaliminen on ollut työn kannalta välttämätöntä. Siksi hänen puolisonsa, liturgian tutkija ja kirkkohistorioitsija Juliette Day, joutui opettelemaan suomea. Nykyisin he asuvat pysyvästi Suomessa ja Day opettaa kirkkohistoriaa Helsingin yliopistolla teologisessa tiedekunnassa.

– Kun tulimme Suomeen, kaikki suomalaiset halusivat vimmatusti puhua englantia Julietten kanssa. Sääntönä oli, että puhumme vain suomea Julietten seurassa. Siitä on se seuraus, että hän osaa nyt hyvin suomea, sanoo Juva.

Suomen kielen lautakunta julkaisi hiljattain kannanoton, jossa se ilmaisi huolensa suomen kielen asemasta ja tulevaisuudesta. Lautakunta pitää välttämättömänä, että valtiovalta ryhtyy toimiin kansallisen kielipoliittisen ohjelman laatimiseksi.

Juva on iloinen, että asia ylitti vihdoin uutiskynnyksen. Hänen mukaansa suomalaisten tulisi olla ylpeitä omasta kielestään. Hän kummastelee esimerkiksi sitä, että suomalaiset opettavat suomalaisia suomalaisessa yliopistossa englannin kielellä.

– Opetus vieraalla kielellä ei voi olla yhtä hyvää kuin omalla äidinkielellä. On traagista, jos kansakunta haluaa ottaa tällaisen tyhmennyskuurin. Olemme uskotelleet itsellemme, että suomi on jokin eksoottinen erikoisuus, jota ei tarvita maailmassa. On selvää, että meidän pitää osata myös englantia, mutta oman kielen korostamisessa on kyse monimuotoisuudesta. Kyse ei ole mistään typerästä suomi ensin -nationalismista, vaan siitä, että otetaan suomi mukaan.

Hengellinen koti Tapiolassa

Opiskelijaradikalismi vei Juvan mukanaan 60-luvulla ja hän erosi kirkosta. Evankelisluterilaisessa kirkossa oli tuolloin trendinä omakohtaisen uskon vaatimus, ja Juva koki vaatimuksen luotaantyöntäväksi.

Myöhemmin tie vei takaisin kirkkoon. Kääntäjän lähipiiriin kuului ihmisiä, jotka olivat ortodokseja. Heidän kannoillaan Juva käveli liturgiaan. Ortodoksiseen kirkkoon hän liittyi Kotikirkossa Helsingissä vuonna 1995. Sitä ennen Juva oli ”laukannut liturgioissa” kahdeksan vuoden ajan.

– Liturgia on kuin suolakurkkuliemi. Kun siellä on tarpeeksi kauan, muuttuu itsekin suolakurkuksi. Siinä sitä sitten on. On ihanaa, että kukaan ei tule kysymään, olenko ottanut Jeesuksen sydämeeni. Liturgiassa saa vain olla yhdessä muiden ihmisten kanssa. Sinne ei tulla ahdistumaan, vaan palvelemaan, kiittämään ja ylistämään Jumalaa ja saamaan synnit anteeksi.

Kersti Juvan isä oli yliopistomies ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa Mikko Juva. Isä sai nähdä, kun hänen tyttärensä liitettiin takaisin kirkon jäsenyyteen.

– Isä oli Kotikirkossa mukana seuraamassa, kun minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon. Sen jälkeen hän sanoi minulle iloisena: ”Tervetuloa kotiin.” Hän koki voimakkaasti, että olin palannut johonkin, mistä olin lähtenyt.

Haastattelupäivän aamuna Juva on käynyt liturgiassa Espoon Tapiolassa Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkossa. Se on hänen hengellinen kotinsa. Juva haluaa kokea olonsa turvalliseksi kirkossa, ja Tapiolaan hän on luonut turvallisen tilan itselleen. Hän tietää, että ihmiset Tapiolan pyhäkköyhteisössä suojelevat häntä.

Juva ei mielellään mene muualla ortodoksiseen kirkkoon, koska ei halua joutua tilanteeseen, jossa häntä tuijotetaan kuin mörköä naispuolison tähden. Juva on kokenut, miltä tuntuu kertoa perheestään ja nähdä keskustelukumppanin olemuksen jäykistyvän ja tämän tuijottavan silmät selällään. Hän ei halua kokea sitä enää.

– Kirkossa pitäisi voida kokea Jumalan rakkautta. Haluan olla avoin. En halua, että minulla on jokin salaisuus. Se, että minulla on naispuoliso, on perustavanlaatuinen osa elämääni, olemustani ja identiteettiäni. En voi olla tyystin puhumatta perheestäni ihmisten seurassa.

Vuoden lähestyessä loppuaan ajatukset alkavat kääntyä jouluun. Juva ja Day viettävät joulua useimmiten Englannissa sukulaisten ja ystävien kanssa. Jouluaterioita on yleensä kaksi: suomalainen aattona ja englantilainen joulupäivänä. Viime aikoina he ovat käyneet jouluna Pyhän Andreaan anglikaanisessa kirkossa Oxfordin Headingtonissa.

– Se on kaunis keskiaikainen kirkko, jonka kirkkoherra on hyvä ystävämme. Juliettehan on anglikaani.

Naiset näkyviin kirkossa

Vähemmistöön kuuluminen on antanut Juvalle arvokasta ymmärrystä yhteiskunnan rakenteista. Tietty ulkopuolisuuden tunne antaa näkökulmaa, josta hän on kiitollinen. Hän sanoo olevansa kultalusikka suussa syntynyt ihminen, joten on hyvä, että hän on jossakin asiassa ulkopuolinen ja vähemmistön edustaja.

– Mitä lähempänä laitaa on, sen kirkkaammin näkyy yhteiskunta rakenteineen. Sieltä etuoikeuksien sumun keskeltä ei näe mitään. Ortodoksit ovat myös yksi vähemmistö. Ylipäänsä uskovaisuus ja se, että käy kirkossa, on nykyään tavallaan aika marginaalista, pohtii Juva.

Hänen mieleensä on jäänyt ekumeeninen pyhiinvaellusmatka Roomaan laupeuden riemuvuonna. Vuosien tauon jälkeen vanhan Paavalin kirkon bysanttilaiseksi kutsuttu pyhä ovi oli avoinna.

Mukana ollut katolinen pappi piti pitkän puheen oven edessä. Hän kertoi, että kyseessä ei ole mikä tahansa ovi ja pyysi pyhiinvaeltajia ajattelemaan sitä, kun he astuvat ovesta. Juva meni sisään ja katsoi ympärilleen. Seinillä oli miesten kuvia ja miehet lauloivat. Joka puolella oli lähes pelkästään miehiä.

– Purskahdin itkuun. Mitä minä teen täällä? Naisena kirkossa. Mutta kirkko ei ole sellainen paikka, josta noin vain häivytään, vaan se on kuin avioliitto. Sitoutuminen on suurta. Silti on asioita, jotka hiertävät todella kovaa.

Vaikka kirkossa on asioita, jotka hankaavat sirpaleena sielussa, on usko Juvalle rakas ja tärkeä asia. Kirkon tehtävä on seistä paikallaan ja kutsua ihmisiä palvelemaan Jumalaa yhteisessä liturgiassa.

– Kirkko antaa evääksi sanan ja sakramentin voiman, jonka avulla voi lähteä eteenpäin toteuttamaan rakkauden käskyjä.

Kersti Juva vierailee Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirjallisuuspiirissä lauantaina 19.1.2019 klo 11­–13 ja teemana on ”Käännöskirjallisuus on kotimaista kirjallisuutta.”

Teksti: Saara Kallio
Kuva: Teemu Perhiö

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 8/18. Lehden löydät täältä.